Korkean paikan leiri

En ole ehtinyt kirjoitella, sillä viikonloppuna olin ensin pitämässä kurssia ja siitä lähdimme kiireen vilkkaa Nuuksioon, jossa juoksujoukkueellamme oli ensimmäinen korkean paikan leiri. Odotin sitä osittain alistuneena (omapa oli ideani alun alkaen) osittain kauhuissani (nyt paljastuisi, että olen lintsaillut harjoituksista viime aikoina ja istunut nojatuolissa katsomassa Downton Abbeyä ja juomassa viiniä ja syömässä läskiä ja etten vieläkään pysty mitenkään juoksemaan ja puhumaan yhtä aikaa, mikä minusta on aivan typerä periaate muutenkin, enhän minä muutenkaan puhu paljoa, miksi sitten silloin kun se tuntuu aivan erityisen hankalalta, mutta tässä kohdin tiimiläiset ovat aivan ehdottomia ja hokevat mottonaan PPP:tä, eli pitää pystyä puhumaan ja oliko siinä vielä neljäskin P: puuskuttamatta).

Pelkoni hellittää hieman, kun MSPV (miehen siskonpojan vaimo) ilmoittaa heti kärkeen, että pitää koukata Alkon kautta. Minä sinisilmäisyyksissäni ihmettelen, että miksi ihmeessä, johon hän sanoo, että eihän korkean paikan leiriä nyt ilman viiniä voi pitää. Joten minäkin ostan lammasmaisesti pullon punaviiniä. Ilmeisesti epäilykseni koko leirin suhteen huokuu takapenkille asti, sillä MSPV:n kolmevuotias tytär vetoaa kesken kaiken äitiinsä, että ”olettehan sitten kilttejä Hannalle?”. Kun viimein pääsemme perille ja laskeskelemme että juoksemaan on lähdettävä saman tien ellemme halua juosta pussipimeässä, juoksutiimin kolmas jäsen, miehen siskontytär (MST) ilmoittaa, ettei ehdi millään mukaan harjoituslenkille, sillä hänellä on kiire ALKOON. Sanon, ettet ole TOSISSASI, johon hän vastaa, että todellakin on; päivälliseksi on määrä nauttia kukkoa (tai jotain siipikarjaan kuuluvaa otusta) viinissä haudutettuna, mutta viini onkin yllättäen kadonnut parempiin suihin, joten nyt hänen pitää ajaa nasta laudassa Espooseen täydentämään varastoja, mutta että ei hätää: hän ottaisi meidät kyytiin ja tipauttaisi johonkin puoliväliin juoksemaan ja poimisi meidät sitten taas kyytiin Alkosta palatessaan. Ja että voi miten häntä harmittaakaan kun ei pääse juoksemaan vaan joutuu harmillisesti ostoksille juuri kun pitäisi treenata...Kun lopulta pääsemme lähtemään, kolmevuotias suojelijani varmistaa vielä kerran äidiltään, että muistaahan hän varmasti pitää minua kädestä kiinni juostessamme.

Ja niin meidät sitten tipautetaan tien varteen jossain ties missä ja teräskuntoinen MSPV sanoo, että no niin ja sitten mennään. Luulen koko ajan kuolevani ja on ihan kauheaa kun hän sanoo, että hienoa, kohta ollaan puolivälissä, ja sitten hän keksii kaikkea väliaikaviihdettä kuten että aina kaksi katulamppujen väliä mennään jotain ihme haarahyppelyä oikea jalka edellä ja sitten vasen jalka edellä ja ties mitä hänellä vielä olisi takataskussa, mutta hetken kuluttua minä en yksinkertaisesti suostu. Siitäkin hän löytää positiivisen puolen ja sanoo, että eikö tunnukin todella helpolta juosta tavallisesti tuon jälkeen? Ja onhan se ihanaa ja motivoivaa ja ilma on lämmin ja kostea ja minä HALUAN jaksaa juosta viisi kilometriä niin, että sen jälkeen jää sellainen olo, että eihän tämä tuntunyt yhtään missään. Joten treenaaminen on taas aloitettava tosissaan.

 

Lenkin jälkeen syömme ja juomme ja käymme saunassa ja saunasta myös kastautumassa  neliasteisessa järvessä. Myös MST:n 9-vuotias tytär ja MSPV:n  6-vuotias tytär, jota äitinsä rohkaisee ja suostuttelee lempeästi karjumalla laiturin päästä, että ”NYT SUKELLAT!!!!!!!” Ja tyttö kastautuu ja minä sanon että voi herranjestas sentään , mutta kuusivuotias onkin jo taas laiturilla ja tokenee äkkiä ja käy ilmi ettei tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta, vaan että uimahallissakin dipataan aina neliasteiseen altaaseen. Saunan jälkeen pikkutytöt askartelevat tarrataideteoksia ja peittävät itsensä kukkatatuointeihin, jotka olen tuonut heille lelukaupasta ja  uranaiset MST ja MSPV juttelevat aikuismaisia työasioita ja MST:n mies katselee televisiota ja minä selailen kuvalehtiä ja tunnen itseni ihan infantiiliksi, vaikka kumpikin uranaisista on minua  useita vuosia nuorempi. Toisaalta heidän seurassaan tuntuu turvalliselta: MST ja MSPV voisivat pyörittää vaikka koko maailmaa kahteen pekkaan.  Muistan lukeneeni jostain Fay Weldonin kirjasta, miten on kahdenlaisia naisia, tai miksei ihmisiä; sellaisia joilla energia kuluu tekemiseen ja sellaisia, joilla se kuluu olemiseen. Ja on ihan selvää kumpaan joukkoon he kuuluvat ja että minä kuulun sitten siihen toiseen.

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi tulee vielä puhetta seuraavan viikon ohjelmasta ja joudun tunnustamaan, että olen taas lähdössä Tukholmaan huvikseni ja yksin (tai en suinkaan yksin; vanha ystäväni Fay Weldon lähtee mukaani, löysin onnekseni ”Maalle unelmien taloon” -romaanin erään divarin edessä olevasta laatikosta 1,5 eurolla ja olin onneni kukkuloilla, se on yksi kaikkien aikojen suosikkirjojani ja minulla oli se jo kerran, mutta sitten lainasin sen eteenpäin enkä saanut sitä koskaan takaisin mutta nyt minulla on se taas! ja mukaan pääsee myös uusi tuttavuus Susan Breen, jonka kirja ”The Fiction Class. Loving Books and Falling in Love” karjahteli ja mourusi Fidan kirjahyllystä siihen malliin, että se oli lopulta otettava, vaikka olin jo laittanut sen käsistäni kaksi kertaa takaisin hyllyyn ja mieskin pääsisi, varaan hytin aina toiveikkaasti meidän molempien nimellä, mutta hän ei opetukseltaan jouda) ja he kysyvät, että mitä minä sitten oikein teen siellä, että käynkö yökerhossa? (No, EN, kiesus!, paitsi tietysti Tukholmasta lähtiessä katsomassa kun kaupunki jää taakse). Entä syönkö buffetissa? Kyllä, aamiaisen. Mutta en MISSÄÄN NIMESSÄ päivällistä. Buffetaamiainen yksin kirjan kanssa = ylellistä. Buffetillallinen yksin (kirjalla tai ilman) = pohjattoman surullista. Minä lymyilen hytissäni. Luen ja heiluttelen villasukkiin verhottuja varpaitani. Nukun. Katselen tähtiä ja aaltoja ja sitten taas tähtiä ja sitten aaltoja. Nautin siitä, ettei tarvitse puhua kenellekään. Kirjoitan päiväkirjaa. Niin minun elämäni menee. Ja voihan se olla, että sitten kun se on kallistumassa loppuaan kohden havahdun, että herran jestas, enhän minä saanut mitään AIKAISEKSI, mutta todennäköisempää on, että silloinkin hätäännyn lähinnä siitä, miten monta hyvää kirjaa jäi vielä lukematta...

 

 Sweet November/ Enya: Only time: http://www.youtube.com/watch?v=_WYwB1qRgLM&feature=related