Kurkistin äsken vähän Mark Levengoodin kirjaa ”Riemujen
rikkaus ja surujen summa” (= ahmin kannesta kanteen) ennen kuin kääräisin sen
pakettiin eräälle, joka viettää
syntymäpäiväänsä itsenäisyyspäivänä ja joka aina pienenä luuli, että koko maa
liputtaa hänen kunniakseen ja jota sen johdosta
joutui ojentamaan, että ei se sinun takiasi ole, senkin pöllö, vaan
Suomen. No, nyt hän täyttää 39 ja tietää varsin hyvin että liput ovat isänmaan
kunniaksi, mutta nyt minä olisinkin jo myöntyväinen pieneen leikkiin ja valmis
sanomaan, että tottakai ne kaikki ovat SINUA varten. Kumminkin, pieni katsaus Markin kirjaan.
(Asianomainen, varo juonipaljastuksia!)
Mark kertoi miten oli
parikymppisenä muuttanut Ruotsiin ja päässyt Farstan sairaalaan
pitkäaikaissairaitten osastolle joksikin apulaisen apulaisen apulaiseksi. Kun
osastonhoitajalle selvisi, että Mark on maahanmuuttaja, hän passitti tämän
pakolliselle ”ruotsia maahanmuuttajille”-kurssille, eikä auttanut yhtään,
vaikka Mark yritti selittää, että ruotsi on ainoa kieli, jota hän osaa ja jota
on puhunut koko ikänsä äidinkielenään. Ohjeistuksessa
sanottiin, että kaikkien maahanmuuttajien tuli osallistua kielikurssille ja
siellä Mark istui muiden joukossa ja toisteli perässä että ”pöytä” ja ”lusikka”
ja sai paljon kehuja, oli suorastaan kurssinsa priimus, mutta mitään varsinaista
oppimisen iloa hän ei päässyt kokemaan. Ja hän tunsi itsensä rumaksi ankanpoikaseksi,
josta oli hyvää vauhtia kasvamassa joutsenen sijaan iso ruma ankka. Ja nyt kun
asiaan on tullut vuosien myötä perspektiiviä, hän ymmärtää mistä se johtui.
Joutseneksi kasvetaan vain kun joudutaan vähän venymään ja opettelemaan ihan uusia asioita joissa joutuu ensin
olemaan hävettävän huono voidakseen sitten edistyä ja saavuttaa uusia taitoja.
Ja se epämukavan venymisen jälkeinen onnistuminen tuottaa iloa samaten kuin se,
että joku näkee sinut ulkoapäin ja uskoo sinun sopivan tosi hyvin johonkin.
Kuten vaikka koulun esitykseen tai johonkin työhön tai vaikka Lucia-neidoksi,
kuten Markin luokkatoveri Tina Lax, joka sopi niin mainiosti opettajien
mielestä Luciaksi, että sai kunnian niin monena vuonna peräkkäin, että
katkeroituneet luokkatoverit alkoivat happamina jupista, että jaha, 13.
joulukuuta vietetään taas Tina Laxia.... Ja Mark on keksinyt oivan koston: hän
järjestää luokkajuhlat, joissa jokainen on saa olla Lucia, paitsi Tina Lax,
joka saa luvan istua ainoana katsomossa ihailemassa muiden esityksiä.
Mutta nyt on aika
rientää lelukauppaan kahmimaan omia onnistumisen kokemuksia. Sellaisen saa
vaikkapa kun asiakas innostuu esittelemästäni eläinbingosta tai palapelistä tai
kaloista, joita saa onkia ongella jonka päässä on magneetti tai pehmosiilistä
tai kukkatatuoinneista tai koottavasta avaruusraketista ja kehuu vielä
lahjapakettiakin hienoksi. Ja pomo kiittelee vuolaasti kaikesta
mahdollisesta ja jos häneltä saa tekstiviestin työn ulkopuolella, se on jotain
sellaista, kuin että sopiiko että hän vie meidät syömään Primulaan töiden
jälkeen tai että tule käymään, jos ehdit, hänellä on yllätys (elokuvaliput) ja
eilen hän toi meille leivokset ja toissapäivänä takahuoneesta kuului
hätääntynyt kirkaisu ja kun riensin paikalle katsomaan mitä kamalaa oli
tapahtunut, kävi ilmi että hän oli juuri huomannut henkilökunnan makeisvaraston
olevan uhkaavasti loppumaisillaan, ja hän lähti heti paikalla täydentämään
varastoja... Niin hirmuinen pomo minulla tätä nykyä on. Mutta takaisin ihanan Mark Levengoodin kirjaan, eräs on onnenpekka
kun pääsee kohta lukemaan sitä ja suosittelen kyllä kaikille muillekin, että
hankitte jonkun Markin kirjoista kaamosta valaisemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti