Basta lavorare

Näin pyhäinpäivänä käy mainiosti laatuun hissutella kotosalla veluurihousuissaan ja villasukissaan ja polttaa tuhlailevaisesti seitsemää kynttilää kerrallaan. Mies nukkuu. Minä olen katsellut huolestuneena uutisista, miten Venetsiassa tulvii ja koneelta vanhoja valokuvia monen vuoden takaiselta avioeron jälkeiseltä  reissultani Venetsiaan. Olin siellä Tapaninpäivästä loppiaiseen ja osallistuin Istituto di Venezian kielikurssille, kuljeskelin ympäriinsä ja PALELIN, sillä kostea ilma oli todella hyytävää ja kävi armottomasti luihin ja ytimiin.

Kohtasin Istitutossa monia mielenkiintoisia ihmisiä, mm. surusilmäisen tanskalaisen kemianopettajan, jonka mies, joka oli kuulemma ollut myös hänen paras ystävänsä, oli hiljattain kuollut, los angelesilaisen neuroottisen naisen, jonka miesystävä oli jättänyt, mutta oli sentään antanut lohdutukseksi kausikortin oopperaan (hyvälle paikalle),  berliiniläisen asianajajan, joka oli erikoistunut liikennerikoksiin ja joka joutui alvariinsa hoitamaan holtittoman veljensä sotkuja, melbournelaisen perheen, joka oli ensimmäisellä yhteisellä lomallaan Euroopassa, sillä yleensä he olivat niin kiinni perhehotellissaan, kaksi madridilaista kirjastovirkailijaa jotka kulkivat kaikkialle yhdessä ja olivat niin tiivis pari, etten koko aikana oppinut erottamaan heitä toisistaan. Rialton kalatorilla ravintoloitsijan, jolla oli aikoinaan ollut palveluksessaan rovaniemeläinen kokki. Hauskan hollantilaisen tytön, joka oli potkaissut kelvottoman poikaystävänsä pellolle ja ostanut maaseudulta ison talon, jonne ”kaikki olivat aina tervetulleita vaikka kuinka pitkäksi aikaa” (paitsi ilmeisesti se entinen poikaystävä).  Hauskoja ihmisiä, erikoisia ihmisiä, sympaattisia ihmisiä, pinnisteleviä ihmisiä. Paikallisia, jotka antautuivat muitta mutkitta valokuvattaviksi. Ihmiset huomaa aivan eri tavalla, kun on liikkeellä yksinään. Välituntisin meille tarjoiltiin italialaisia joululeivonnaisia pan d'oroa ja panettonea ja palanpainikkeeksi iloisesti pirskahtelevaa proseccoa.

  

 

Harmittaa vähän, etten ollut sen kiinnostuneempi tutustumaan paremmin kehenkään. Nautin yksinolosta ja karkasin yhtä mittaa omille teilleni.  Mutta silloin tarvitsin juuri sitä ja muutenkin yksin matkustaminen on hienoa; ei tarvitse tehdä lainkaan kompromisseja vaan voi tehdä ja syödä ja juoda mitä haluaa ja mennä minne tykkää. Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt harmaahapsinen vanha setä, Guerrino Lavato , jonka Mondonovo- nimisessä naamiopajassa kävimme kielikurssiryhmän kanssa tutustumassa.  

Hän on koristellut La Fenicea (useampaankin otteeseen, sillä nimensä mukaisesti teatterirukka tuntuu palavan tuon tuostakin) ja Venetsian kasinoa ja tehnyt varmaan kymmeniätuhansia naamoita (mm. ne, joita käytettiin elokuvassa ”Eyes Wide Shut”) ja siinä hän istui rauhallisena hosumatta ja keskittyi hommiinsa kun me kiihdyksissämme pyörimme ympyrää ja päivittelimme, että oi miten hänen täytyykään olla TAITEELLINEN, johon hän vain hymähti huvittuneena ja sanoi, että äääää, basta lavorare, eli riittää kun tekee töitä, siinä sitä sitten pikkuhiljaa kehittyy.

 

Ostin häneltä naamion ja se on yksi niitä harvoja tavaroita, joita olen kuljettanut mukanani Turusta asti. Ihana asenne. Ihana setä. Ihana Venetsia. Ja ihanaa, että kateissa ollut muistitikku kuvineen  päivineen löytyi (oli kiilautuneena poikittain käsilaukun kännykkätaskun pohjalle). Ja ihanaa, että on Donna Leoneja odottamassa, jotta voin lukea niitä Venetsian kartta matolle levitettynä ja seurata aina missä komisario Brunetti ärhäköine vaimoineen milloinkin liikkuu.

Ja ihana rauhallinen olotila minullakin, kerrankin. Olen kiitollinen siitä, että minulla on aikaa olla ja lukea ja että minua lahjotaan ilmaisilla elokuva- ja teatterilipuilla. Paastoan neljättä päivää, eikä siitäkään ole tarvetta tehdä edelliskertojen kaltaista kauheaa numeroa. Juuri nyt kaikki tuntuu helpolta ja oikealta. Tosin Venetsiakuume alkaa taas uhkaavasti nostaa päätään...Mistä tuli mieleen, että  ylivoimaisesti kaikkien aikojen paras ja kiintoisin Venetsia-aiheinen kirja on kyllä John Berendtin "Pudonneiden enkelten kaupunki". Se on paitsi hauska ja juoruilevainen, myös informatiivinen ja tuo esiin Venetsian sisäänlämpiävyyden ja erikoislaatuisuuden niin hienosti, että on kyllä kamala vääryys, ettei sitä ole omassa kirjahyllyssäni edelleenkään, vaikka olen koittanut sitä kovasti etsiä.

Ps. Googletin Mondonovon. Kotisivuilta löytyi kuvia liikkeen sulkemisesta, siitä miten kylttejä irrotettiin, naamioita pakattiin ja kuljetettiin veneellä pitkin kanaalia ties minne (Guillermon kotiin?). Kauppa toimii nykyään museona.

Pps.Ei sen Berendtin kirjan hankkiminen ollutkaan niin vaikeaa, kunhan suostui ottamaan englanninkielisenä. Amazoniin ja klik klik klik. Tulossa on!

 

 

 

 

Petula Clark: Icouldn't live without your love: http://www.youtube.com/watch?v=rDMI1enOpxQ&feature=related