En ole kirjoittanut muutamaan päivään, sillä elämäni on yhtäkkiä muuttunut aivan satumaisen ihanaksi enkä ole ehtinyt kaivata koneeni ääreen. Mitäkö on tapahtunut? Ei mitään suurta, mutta paljon pientä ihanaa josta saan kiittää enimmäkseen itseäni. Ensinnäkin menin päättäväisesti kauppaan ja ostin seitsemän paria uusia alushousuja. Puuvillaisia ja napakoita. Sellaisia joita on mukava pitää, mutta jotka eivät koskaan komeile alushousukatalogien kannessa (eivätkä edes sisäsivuilla). Mutta minä halusinkin panostaa arkeen, sillä olen oppinut jo ajat sitten (joskaan en aina muista elää periaatteeni mukaan), että asiat, jotka rassaavat lähes päivittäin, on yksinkertaisinta vain hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Ja minua on pitkään masentanut avata alusvaatelaatikkoni ja pohtia mitkä nuhjuisista, venähtäneistä tai virttyneistä kalsareista vetäisin tänään jalkaani. Ja toin uudet kalsarini juhlasaatossa (=muovikassissa) kotiin ja asettelin ne hellin käsin alusvaatelaatikkooni ja vanhat viskasin armotta menemään. Oloni oli välittömästi kohentunut, ryhtiä myöten. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ihanuuksien vuo aukeaa, kun saan lainaksi Merete Mazzarellan "Juhlista kotiin", jota kirjapiirissäkin taannoin puitiin ja hotkaisen sen nautiskellen ja myötäeläen ja tuntien suurta onnea siitä, että niin hyvä kirja on olemassa ja että minä saan lukea sen. Kirja kertoo Mereten äidistä ja siitä miten hän sairastuu syöpään ja kuolee. Mereten äiti oli ihana! Ja hän asui Fredrikinkadulla ja kulki turkisliikkeiden ohi, ehkä samojen kuin minäkin ja ilakoi kotiin tullessaan miten paljon rahaa hän olikaan säästänyt kun ei ollut ostanut yhtään turkkia ja vaikka minä en koskaan turkkia edes harkitsisi, on tässä monta vastaavaa houkutuksia tarjoilevaa kauppaa tarjolla minullekin (erityisen suuren kiusauksen muodostaa Deb, jonka ikkunassa on aniharvoin mitään mitä en haluaisi, mutta koska ikkunassa ei ole koskaan hintoja, en tiedä paljonko olen tähän mennessä säästänyt, mutta kyllä sen kymmenissä tuhansissa täytyy liikkua. Ja minä ajattelen, että mitä jos Mereten äiti on asunut samassa talossa kuin minä!? Mutta ei se voi pitää paikkaansa; Mereten äidin talon seinässä oli lipputanko, jonka puolitangossa olevaa lippua tuttava kerran jo ehti säikähtää eikä meidän talon seinässä ole lipputankoa. Toisekseen Merete asuu Huvilakadulla ja mainitsee, että äidin kotoa on hänen luokseen kaksi kilometriä ja meiltä matkaa ei tule millään ilveellä niin paljoa, joten Mereten äidin on ollut pakko asua kadun toisessa päässä. Ja totta kai minä saan pakkomielteen kirjaan ja haluan antaa sen omalle äidilleni joululahjaksi ja koska tässä kulmilla on monta divaria, käyn tiedustelemassa kirjaa, mutta laihoin tuloksin. Ja yksi sympaattinen divarisetä sanoo, että Mereten kirjat ovat hirveän kysyttyjä ja niitä liikkuu hirveän vähän ja minä sanon että niin, koska niihin kiinnytään eikä niitä hennota panna eteenpäin ja divarimies sanoo että sepä se. Mutta koska asioilla on ihmeellinen tapa kytkeytyä toisiinsa, kohtaan Meretejahtini tiimellyksessä serkkuni, jota en ole nähnyt vuosikausiin ja me juttelemme vähän Juupajoen mummusta ja puutarhanhoidosta ja serkku toivottaa onnea Meretejahtiin ja minä sanon että niin, voinhan vielä koittaa netistä. (Mutta koska on vaara, että äiti lukee tätä myös, en voi kertoa, miten Meretejahtini päättyy tai edes onko se vielä päättynyt.) Mutta tässäkään ei vielä kaikki. Miehellä on pikkujoulut ja hän lähtee perjantaina iltapäivällä matkaan iloisena silitetyssä paidassaan ja ”hienommissa” samettihousuissaan ja koska on hyvin todennäköistä, että hän palaa takaisin vielä iloisemmissa tunnelmissa, päätän että minäkin olen ansainnut hauskuutusta ja mietin että mikä on ihaninta mitä tähän hätään keksin ja tulen siihen tulokseen, että sitä on Liza Marklundin uusi dekkari pyjamaan, aamutakkiin ja villasukkiin sonnustautuneena, Tukholman kartta viereen valmiiksi levitettynä, pari katkarapuleipää ja pullo kylmää olutta, uusia kynttilöitä ja kimppu leikkokukkia. Hankin tarvittavat tuotteet ja vieläpä imuroin, tuuletan ja järjestelen kotona, että kaikki olisi täydellistä. Ja viimeinen puserrus ennen kuin ilta on kokonaan minun on se, että miehen ystävä piipahtaa hakemaan pari paperia, jotka minun on määrä olla kotona tiettynä kellonaikana hänelle ojentamassa, sen jälkeen ei mikään eikä kukaan häiritse minua. Miehen ystävä saapuu pari minuuttia myöhässä ja tervehdykseeni hän vastaa että tunnenko Adelea ja minä olen ihan että häh ja hän sanoo, että Adele on syy siihen miksi hän on vähän myöhässä ja että minun pitää nyt heti mennä googlettamaan Adele, ja minä sanon, että jassoo ja selvä juttu ja kysyn haluaako miehen ystävä tulla hetkeksi sisälle, mutta hän sanoo ettei hän ehdi sillä hän haluaa takaisin Adelen luo niin pian kuin mahdollista ja minä sanon että hei sitten vain ja unohdan saman tien koko Adelen ja vietän ihanan illan katkarapuleipien ja Liza Marklundin ärhäkän Annika Bengtzon-hahmon parissa.
Ja tämä voisi hyvin olla tämän vuodatuksen loppu, ellen olisi sattunut silmäilemään iltapäivälehtien lööppejä netistä eikä silmiini olisi sattunut juttua, jossa kerrotaan paljonko eri tähdet "oikeasti" painavat ja prinssi Williamin vaimo Catherine painaa pituuteensä nähden vähiten, joten hän on tietysti kaikkein ihanin, sillä vaikka Angelina Joliekin painaa alle viisikymmentä kiloa, hän on muutaman sentin Catherinea lyhyempi ja siksi vain toiseksi ihanin, mutta Adele saa moittivasävyisen erikoismaininnan, koska hän on kauhean painava (joskaan ei yhtä painava kuin Kirstie Alley) ja minä ajattelen että piru vieköön mikä juttu ja että tiedän ainakin yhden jolle painava Adele kelpaisi tosi hyvin ja googletan hänet viimein. Ja kyllä hän ihana onkin, kuunnelkaa vaikka.
Adele: Someone like you http://www.youtube.com/watch?v=hLQl3WQQoQ0&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti