Korkeavuorenkadulla

Oskari Katajisto kertoo iltapäivälehdessä, että hänestä on ihanaa asua Korkeavuorenkadulla, sillä se on vähän kuin asuisi Pariisissa ja että mitä sitten vaikka alue on tyyristä, hän ei halua asua missään muualla ja jääpähän vähemmän rahaa huonoon elämään, jo että on ihanaa kun on parin minuutin matka ydinkeskustaan ja parin minuutin matka meren rantaan ja mieleeni tulee se kohtaus Sinkkuelämää-elokuvasta, jossa Carrie intoilee asuntokaupoilla ja leikkii, että asuu tosi hienossa penthousessa Manhattanilla ja sanoo pää kallellaan, kädet levällään: ”Hello, I live here.” ja ajattelen Oskarin astuvan asunnostaan Korkeavuorenkadulle, tekevän saman liikkeen ja lausuvan samat sanat ja lähtevän sitten tarpomaan Korkeavuorenkatua ylös ja alas  tyytyväisyydestä hyristen.

Samana päivänä luen Claes Anderssonin elämäkertaa ”Jokainen sydämeni lyönti”, jossa hän kertoo lapsuudestaan Korkeavuorenkatu 17:ssa, jonka ikkunoista oli näkymä Johanneksen kirkon viereiselle luistinradalle, jossa hänen isosiskonsa pyörähteli jääprinsessana rahisevaksi soitetun suosikkilevyn tahdissa. Mutta Claes Andersson pystyi ilmeisesti kuvittelemaan elämää Ullanlinnan ulkopuolellakin ja onkin asunut siellä sun täällä, mutta hauskin juttu on se, kun Claes asui nuorena lääkärinä perheineen Tammisaaressa sairaala-alueella ja heillä oli Porvoo-niminen kissa. Sairaalan pihassa käyskenteli runsaasti fasaaneja ja Porvoo sai päähänsä pyydystää yhden, mutta fasaani ei antautunutkaan Porvoon saaliiksi, vaan nousi lentoon ja lensi ainakin viisikymmentä metriä Porvoo selässään. Mutta takaisin Korkeavuorenkadulle, jossa Claes siis asui lapsuutensa ja piileskeli mm. halkokellarissa pommituksia paossa. Se on koskettava, historiallinen anekdootti.

Sitten silmiini osuu vielä juttu Jorma Uotisesta, joka kertoo asuvansa Punavuoressa (mikä selittää sen, miksi olen törmännyt häneen jo lyhyellä aikaa kahdesti kukkakauppa Andanten edustalla ja päässyt ihastelemaan hänen notkealanteista rentoa etenemistään, vaikka hän sanookin ettei harrasta kävelyä koska on saanut liikkua työnsä puolesta ihan tarpeekseen) ja että hänen ikkunoistaan näkyy Johanneksen kirkko ja Korkeavuorenkatu on aivan kulman takana ja minä, joka uskon synkronisiteettiin, ajattelen että joku syy tähän Korkeavuorenkatuhössötykseen nyt on oltava ja että pitäisikö Korkeavuorenkatua kävellä useammin ja jättää Annan- ja Yrjönkadut vähemmälle tallustelulle ja varsinkin yrittää nähdä se Oskarin silmin ja leikkiä olevansa Pariisissa. Ja minä kävelen kotiin sitä kautta ja poikkean Johanneksen kirkkoon fiilistelemään eikä siellä ole ketään muuta kuin minä ja iso valaistu joulukuusi ja siellä on ihanaa,  rauhallista ja kaunista ja ajattelen, että tämä kaikki on yksin minun, minun, minun ja olen jo vähällä levittää käteni, kallistaa päätäni ja lausua ”Hello, I live here” à la Carrie (ja Oskari), mutta sen sijaan sonnustaudun taas untuvatakkiini ja jatkan matkaa katua alaspäin ja kyllä minä tietenkin näen ja tajuan että tämä on ihana katu ja putiikit ja kahvilat ja näyteikkunat ja talot ja kaikki ovat mieltäkohottavan kauniita ja aistikkaita, mutta ehkä se johtuu siitä, etten ole syntyperäinen helsinkiläinen, etten minä ihan ytimiäni myöten pysty tyydyttymään jostain Korkeavuorenkadusta tai edes koko Helsingistä, toisin kuin joku Hector joka kutsuu kaupunkia luontevasti stadiksi ja kirjoittaa kaupungille rakkauslauluja tai Anni Sinnemäki, joka kirjoittaa sille runoja. Ja pystyn ihan hyvin kuvittelemaan asuvani muuallakin (näin äkkiseltään tulee mieleen Tukholman vanha kaupunki ja Venetsia. Tai Pispala!) ja tulen vähän murheelliseksikin kun tajuan, että ei ole olemassa mitään fyysistä paikkaa, missä tuntisin olevani niin itsestään selvästi kotonani että voisin julistaa ja vannoa, että täältä en lähde milloinkaan. Mutta toisaalta, on sekin vähän murheellista, jos ei pysty kuvittelemaan elämää Ullanlinnan ulkopuolella. Ullanlinnahan on loppujen lopuksi tosi pieni alue. Ja Oskarille tiedoksi; koskaan ei pidä sanoa "Ei koskaan." Minä sanoin kerran, etten ikimaailmassa voisi asua Turussa ja tottakai päädyin sinne kymmeneksi vuodeksi. Semmoinen kokemus voi jättää ihmiseen syvät arvet.

Hector: Nukkuva stadi:http://www.youtube.com/watch?v=P_jBCPdxqPA&feature=related