...ta daa, Natalie Portman roolistaan Jacqueline Kennedynä Pablo Larrainin elokuvassa "Jackie"! Toivottavasti ainakin. Kävin äsken katsomassa ja olen edelleen vaikuttunut. Nenäliinoja olisi tarvittu enemmän kuin Titanicissa konsanaan, en ollut lainkaan varautunut moiseen tunnevyöryyn! Menkää katsomaan heti paikalla!
Luin elokuvasta lehdestä, jonka sain eilen Tukholmanystävättäreltä (olisi kyllä korkea aika lakata kutsumasta häntä siksi, hänhän asuu nykyään länsirannikolla saarella, jonka nimi on Käringön) kun tapasin hänet Cafe Ursulassa aamukahvin (=smoothien) merkeissä.
Artikkelissa kerrottiin, että Natalie käytti paljon aikaa ja vaivaa Jackien omituisen aksentin, joka oli sekoitus new yorkilaista ja jotain epämääräistä eurooppalaista ynnä feikkibrittiaksenttia, oppimiseen. Lopputulos on aavemaisen hyvä. En kyllä tajua miksi tulin niin paljon itkeneeksi, eihän se nyt yllätys ollut että hänen miestään ammuttaisiin päähän, mutta Natalie puhalsi sielun niihin ikoniisiin kuviin aina arvokkaasti käyttäytyneestä Jacquelinesta. Ja ehkä minä itkin vähän sitäkin kun siinä näytettiin niin paljon Valkoista taloa ja väkisinkin tuli mieleen kuka siellä parhaillaan mellastaa.
 |
| Määränpäänä Cafe Ursula |
Eilen tosiaan olin mennyt sopimaan treffit Cafe Ursulaan ja keli oli ihan kammottava. No, otin kakkosen ratikan Simonkadulta ja ajoin sillä Kaivopuistoon, josta tarvoin puiston poikki kahvilaan. Ei se loppujen lopuksi niin kamalaa ollut.Vaihdoimme kuulumisia puolisentoista tuntia.
Ystävättärellä oli auto, jolla hänen oli tarkoitus jatkaa Västanfjärdiin ja hän tarjoutui viemään minut kotiin. Kävelijänä suhtaudun aina tietyllä varauksella autoilijoihin enkä suoraan sanottuna istu kovin mielelläni tuttujen ihmisten kyydissä, sillä heistä paljastuu ratissa yleensä yllättävän aggressiivisia piirteitä, mikä puolestaan lisää entisestäänkin epäilystäni autoilijoita kohtaan. Bussi-, ratikka- ja taksikuskien kyydissä istun rentona ja mielelläni. No, olisihan se pitänyt nytkin arvata. Olimme jo päässeet Kampin keskuksen kulmalle, kun ystävätär pysähtyi keskelle suojatietä, jotta jo ylittämään lähtenyt mies pääsisi hengissä yli. Mies mulkaisi (ymmärrettävästi) ystävätärtä merkitsevästi, johon tämä puolestaan tuumasi, että "No, hymyä huuleen vaan, määhän päästin sut yli...HAISTA PASKA!".
Toisaalta kaikki on vaihtokauppaa ja minä olen valmis antamaan vaikka henkeni hyvän tarinan vuoksi. Oikeasti olen miettinyt, että en keksi mitään muuta syytä sille, että olen syntynyt maan päälle kuin kuulemaan ja lukemaan hyviä tarinoita ja kertomaan niitä sitten eteenpäin. Mikään muu ei yllä lähellekään kiinnostavuudessa. Mieskin on valittu lähinnä sillä perusteella, että hänellä on hauska tapa kertoa juttuja. No, Tukholmanystävätär (nimi on vakiintunut, en saa vaihdetuksi, pahoittelen) kertoi mahtavan jutun Erik Tawastjärnasta. En tiedä yhtään onko siinä totuuden häivääkään enkä sen puoleen piittaakaan. Juttu kuuluu näin:
Musiikkitieteilijä Tawastjärna oli matkalla Turkuun luennoimaan Sibeliuksesta. Matka taittui jollain muhkealla autolla, olisiko ollut peräti Cadillac, jota ajoi yksityinen kuljettaja ja jonka kyydissä Tawastjärna istui pitkäkarvaiseen turkkiin sonnustautuneena (hän paleli herkästi). Salon kohdalla auto joutui hiljentämään ja Tawastjärna kurkisti ikkunasta ja tokaisi nyreissään:
"MIKÄ tämä on?! Miten täällä voi ihmiset asua?"
No joo, eihän tämä nyt kirjoitettuna niin hauska ollutkaan, mutta ystävättären esittämänä kyllä, varsinkin kun hän on itse viettänyt vajaan vuoden Salossa asuen rivitalossa "jossakin pellolla" ja koki Tawastjärnan närkästyneen ihmetyksen oivallisesti sanoittaneen hänen silloiset tuntemuksensa.
Tampereella sujui odotetusti. Vaihdoin talviverhot kevyempiin ja laitoin ruokaa omilla ehdoillani. Vanhemmat olivat hyvin ihastuneita uunibataatteihin. Isosisko puolestaan riemuitsi tuliaisistaan "Tämä on ilon päivä!" ja luovutti minulle "talvisesonkiin kuuluvat lahjat" (kirja, huulipunia, luomiväriä, nesessääri ja luomivärisetti).
Mies oli sillä välin vieraillut Educa-messuilla ja ostanut sieltä muutaman kirjan. Hän oli ajatellut minuakin; sain upean Venetsia-kirjan, jota aloin heti lehteillä ja jopa lukea ahnaasti. Mies puolestaan on viimeksi lukenut Hans Falladan 700-sivuisen romaanin "Yksin Berliinissä" jota suosittelee lämpimästi minullekin. Ehkäpä luenkin. Kirja on saanut ylistäviä arvioita ja aihekin on tärkeä ja totisesti muistamisen arvoinen.
Tänään minulla on pitkästä aikaa "oma päivä", sellainen joita minun pitää saada silloin tällöin jotten sekoa. En aio tavata ketään, (mitä nyt teidät päästin tähän väliin vähän kurkistamaan vapaapäiväni saloihin) mutta saatan lähteä vielä vähän ulos haahuilemaan tai mitä tässä nyt sitten keksiikin, mieskin on töissä pitkälle iltapäivään. Ja huomenna onkin sitten jo helmikuu, teemaleivonnaisten ja ystävänpäivän kuukausi.
Jackie, trailer: https://www.youtube.com/watch?v=o-mwwQgJq08
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti