Vuoden ensimmäiset

Ruttopuiston valaistu kenkä

Vuosi on jo täydessä käynnissä. Pitäisi kai jo riisua kuusi koristeistaan, mutta kun se on niin ihana! Toisaalta olisi taas pitkästä aikaa kiva päästä käsiksi sen peittämän  kirjahyllyn sisältöön. Olihan meillä aikomus riisua se jo loppiaisena, mutta siinä oli kaikenlaista (rästiin jäänyt Downton Abbeyn päätösosa ja kolme jaksoa uudesta ihanasta "Kotiin takaisin"-sarjasta Yle Areenalta, kolme Liza Marklundin dekkareihin perustuvaa Annika Bengtzon-filmiä, sekä miehen kanssa yhdessä "Walter Mittyn elämä-"-elokuva (superihana!) ja kokeeksi Blå ögon-poliittisen sarjan avausjakso Viaplaylta), joten se "unohtui" , lue: vuorokaudesta loppuivat tunnit. 

Walter Mittyn elämä. Katsokaa! Itse aion katsoa pian uudestaan.

Pakkaset ja lumi tulivat, elimistöni sai ilmeisesti kaipaamansa shokkiherätyksen ja yhtäkkiä olenkin elementissäni! Kauneus hivelee ja pidän siitä, että tunnen säätilan kasvoillani. Tottakai kylmyys on ihan järkyttävän kamalaa! Mutta niin erikoista! Ravistelevaa!

Kun aamulla irrotan lelukaupan teräksisen munalukon, se polttaa kättäni. Ja kun myöhemmin onnistun kaatamaan vedenkeittimestä kuumaa vettä suoraan kädelleni, se tuntuu ihan samalta.

Pakko painaa pitkää päivää...

Kävelin viime perjantaina, talven kovimpana pakkaspäivänä, Keskuspuiston läpi Terhoon. Pitkään omat jalanjälkeni olivat ainoat merkit tiessä. Vasta Pasilan jälkeen vastaan tuli kaksi ratsupoliisia ja myöhemmin yksi lenkkeilijä. 

-23 astetta, ou jeah!

Terho teki taas tehtävänsä. Niittasi tiukasti käsillä olevaan hetkeen, teki nöyräksi ja kiitolliseksi. Yritän pitää tunteesta kiinni, kuten myös viikoittaisesta käynnistäni siellä, joka jäi loppuvuoden pyörityksessä jalkoihin ja unohtui. Vapaaehtoistyö tekee minulle hyvää. 

Uusia vapaaehtoisia koulutetaan parhaillaan, kahdeksastakymmenestä haastatteluihin otetuista on valittu kolmetoista.Kyselyjä tulee kuulemma koko ajan lisää, varsinkin sen jälkeen kun Hesrissa oli juttu hurmaavasta vapaaehtoiskonkaristamme Seppo Laurénista. 

Vuoden ensimmäinen päivä. Kävelimme neljästään Lassilasta keskustaan.

Uutena vuotena istuimme tutussa porukassa neljästään Lassilassa ystävien kotona. Kysyin, mikä on spontaaneinta mitä kukin on elämässään tehnyt. Vaivalloisen kaivelun jälkeen löysimme kukin jotakin mainitsemisen arvoista. Jostain parinkymmenen vuoden takaa. Ehkäpä tässä olisi petraamisen varaa. Lupauksiakin annettiin, mutta ei mitään kiloissa tai euroissa mitattavaa. Tänä vuonna keskitymme luonteemme kehittämiseen: porukan kiltti sopeutuja yrittää opetella ilmaisemaan rohkeammin mielipiteensä ja kieltäytymään asioista, joita ei halua tehdä. Porukan pedantein yrittää ottaa vähän rennommin ja lakata korjaamasta keskustelukumppaniensa väärää englannin ääntämystä tai kielioppivirheitä, porukan hedonisti yrittää elää vähän kurinalaisemmin. Vain yksi ei oikein keksinyt mitään parannettavaa, eivätkä muutkaan oikein osanneet auttaa. "Voisithan sä ehkä koittaa olla jotenkin...tota...jämäkämpi...vaikka toisaalta, kyllähän sä nytkin tunnut yleensä saavan sen minkä haluat".

Hedonisti lupasi yrittää vähän rajoittaa....

Joulupukki toi minulle muun muassa Anja Snellmanin "Antautumisen", joka kertoo hänen elämästään erityisherkkänä. Luin sen ja luulen oivaltaneeni jotakin. Sitten luin toisenkin Outi Pakkasen, "Muistivirheen" ja vaikka Pakkasvalinnoilleni naureskellaan, minua viehättää se kaupunkikuvaus aina vain. Niissä pyöritään kulmilla, jotka ovat Helsinkiaikanani tulleet todella tutuiksi ja se, että näkee tapahtumapaikat niin selvästi silmissään, tuo aivan uutta ulottuvuutta. Parhaillaan kesken on Henrik Tikkasen "Henrikinkatu". "Yrjönkadun" luin jo ennen joulua. Aion kerätä kaikki Tikkasen "kadut". 

Töistä kotiin. - 20 astetta. Ei pöllömpää, sanoi Pellonpää.

Kuljen päivittäin töihin ja takaisin Ruttopuiston läpi (yritin kokeeksi jokusen kerran Yrjönkatu- Eerikinkatu-Annankatu- Iso Roba -Freda- kombinaatiota, mutta se on paljon tylsempi) ja nyt olen saanut nauttia siitä Lux-loistosta. Itse asiassa kauemmin kuin suurin osa muista, sillä valoteosten ripustus ja pystytys alkoivat jo viime viikonloppuna. Ihastelimme valkoisia valomyttyjä, mekkoja, ja lyhtyjä matkallamme Uunisaareen, jossa mies oli päättänyt syöttää jouluisen panettonen ja leipien loput sorsille. Kiersimme koko saaren, ennen kuin näimme ensimmäiset sorsat ja niistäkin vain kaksi ymmärsi mistä on kyse ja hotkivat kaiken mitä eteen lensi, kun taas toiset silminnähden säikkyivät kohti sinkoilevia käntynpaloja. Kotimatkalla ostimme Kanuunasta kaksi valkoista metallijakkaraa pikkupöydiksi. Pulitimme niistä yhteensä neljä euroa ja sen jälkeen jokailtaiset teehetkemme (kirjapiiriläinen toi tuliaisiksi ihanan  English Tea Shop de luxe-rasian, jossa on kuutta eri sorttia!) isoissa löhötuoleissamme teeveen edessä ovat nousseet aivan uudelle tasolle!

Valomytty.

Hyvä yritys.

Pikkusiskon perhe on sortunut, eläköön pikkusiskon perhe! Heille tulee kuun viimeinen päivä pieni ruskeavalkoinen shih tzu-pentu, jolle he ovat jo antaneet nimen "Lenni". Lenni jakaa saman syntymäpäivän pikkusiskon ja Suomen kanssa ja on kotoisin Orivedeltä, eli "Olihveleltä" niin kuin Juupajoen vaari tapasi paikkakuntaa kutsua. Olen saanut puhelimeeni toistaiseksi vasta viisi kuvaa, mutta veikkaan kuvalähetysten lisääntyvän eksponentiaalisesti, jahka nuori shih tzu-herra asettuu taloksi uuteen kotiinsa. Pikkusisko hermoilee jo osaako hän kasvattaa koiraa, mutta minä lohdutan, että onhan hän saanut kaksi lastakin pidettyä hengissä ja hyvinvoivina teineiksi asti. Puhumattakaan perheen marsuista, jotka ovat käsittääkseni esimerkillisen hyvinvoivia otuksia. 

Mies toi juuri äsken kellarista jättikokoisen, kirkkaanpunaisen Tukholman Drömhuset-roinakaupasta ostetun kassin, jonka sangasta roikkuu pieni pipopäinen villasta tehty lintu. Se on meidän joulukoristekassimme. Mieskin katselee kuusta haikeasti. "Onko meidän pakko? Sehän on ihan hyvä vielä...Kestäisiköhän se ensi jouluun? Vaikka kellarissa?". No, juu-ei. Ryhdyn riisumaan kuusta. Nu är det dags!

Samae Koskinen: Sinä:  https://www.youtube.com/watch?v=0NvxX-_JZjI