Vuoren huipulta meren pohjaan ja takaisin

Lelukauppapomo toi minulle Floridasta tuliaisena muodikkaan rannekorun, jossa on läpinäkyvien helmien seassa yksi pikimusta ja yksi vitivalkoinen helmi. Mustan sisällä on hippunen Kuolleen meren mutaa muistuttamassa, etten elämän mustimmillakaan hetkillä menettäisi toivoani ja valkoisen sisällä pisara vettä Mount Everestin huipulta muistuttamassa, että pysyisin nöyränä silloinkin kun kaikki menee putkeen. Olen käyttänyt korua joka päivä. Joulushampanja sen sijaan on ja pysyy pullossaan odottamassa riittävän arvokasta hetkeä. Sitä paitsi olemme tuttuun tapaan tipattomalla.

Viimeksi kun istuin tässä bloggaamassa lopetin siihen kun oli määrä hankkiutua eroon kuusesta. Näin myös teimme. Työnsimme sen ulos ikkunasta, mies meni alas varmistamaan ja minä suoritin lopullisen tuuppauksen. Vielä roskakatoksessakin se tuotti meille iloa ja ylpeyttä. Muilla oli aivan kauheita karahkoja.

Olimme ystävien kanssa katsomassa Lux-esitystä. Pakkanen ja lumi olivat aivan olennaiset erikoistehosteet shown onnistumisen kannalta. Luxin jälkeen poikkesimme Forumin Alepaan ostamaan vähän iltapalatarvikkeita ja törmäsimme yllättäen miehen siskon esikoistyttäreen, joka niin ikään oli miehensä ja tyttärensä kanssa iltapalaostoksilla. He asuvat Nuuksiossa, joten kyllä siinä melkoisen sattuman tunnusmerkit täyttyivät.

Nuorten jääkiekkokullan juhlahumu oli jo laantumaan päin, mutta mies halusi yhä että katsoisin Jesse Puljujärven haastattelun, jossa häntä haastateltiin englanniksi. En suostunut. Keskustelupalstoilla oli jo ruodittu Jessen englannin taitoa pilkalliseen sävyyn ja tuollaiset tilanteet ovat minusta aina ylikiusallista seurattavaa. Mies tietää sen kyllä. "Tämä ei ole YHTÄÄN sellainen, kato nyt vain!". Panin edelleen hanttiin. Muistan eräänkin aikoinani pitämäni kielikurssin, jossa oli vaikka kuinka koulutettua väkeä, lainoppineita, hallintovirkamiehiä ja jos vaikka mitä. Siellä he istuivat katse lattiassa, hartiat korvissa kyniään pyöritellen ja välillä kalliista kalentereistaan ja nahkasalkuistaan turvaa hakien ja minä ajattelin vain, että mitä noille oikein on koulussa TEHTY!? Sain panna kaikkeni peliin ennen kuin he rentoutuivat ja uskalsivat  laskea hartiansa, katsoa ympärilleen, avata suunsa ja vähän ehkä hymyilläkin. Olen edelleen ylpeä, että sain luotua ryhmään leppoisan ja turvallisen opiskeluilmapiirin. Mies ei tietenkään antanut periksi, Puljujärven haastattelu oli katsottava ja oi ihmettä, oloni ei ollutkaan yhtään kiusaantunut. Jesse kuunteli tarkkaavaisen näköisenä mitä haastattelija kysyi, sitten hän kääntyi avustajansa puoleen: "Mitä se kyssyy?... No eikäkö sano sille että tosi kovvaa tullee Ruotsi että ei auta ko pelata entistäki kovemmin" ja sitten kohteliaasti haastattelijalle: "Tänk juu veri mats". Ihana. Joku ehti jo ehdottaa nuorten leijonien pärjäämisen syyksi sitä, että näitä on pidetty lapsena riittävästi sylissä. Voi hyvin ollakin?

Uutinen David Bowien kuolemasta sai minut siinä missä muutkin muistelemaan miten Bowie on omaan elämääni liittynyt. No tietysti ne "Heroes" ja muut ihanat kappaleet ennen niitä kamalia "China girl" ja "Let's dance"-hittejä, mutta myös ihan hiljattain kun katsoin sen Walter Mittyn ihmeellinen elämä-elokuvan. Siinä oli ilkeä työpaikan "saneeraaja", varsinainen nilkki, joka kutsui pilkallisesti omissa maailmoissaan välillä viihtyvää Walter Mittyä "Major Tomiksi", mutta sitten samassa työpaikassa oleva ihana nainen, johon Walter oli ihastunut sanoi, että se laulu kertoo itse asiassa rohkeudesta ja on hieno kappale ja Walter sai siitä rohkeutta kriittisellä hetkellä (Grönlannissa!) uskaltaa lähteä tavoittelemaan itselleen tärkeää asiaa. Toinen Bowie-anekdootti ei ole omakohtainen, vaan tuttavilta kuultu. Miehellä on Kaitsu-niminen ystävä. Kaitsu oli vaimonsa kanssa ollut joskus monta vuotta sitten Bowien konsertissa, aika edessä, ja yhtäkkiä Bowie oli ottanut Kaitsuun hyvin intensiivisen katsekontaktin ja pitänyt sitä yllä kokonaisen kappaleen ajan. Kaitsun vaimo sanoi, ettei osannut edes olla mustasukkainen, vaan oli pelkästään ylpeä miehensä saamasta huomiosta. Kaitsu on kyllä semmoinen aika kauniskasvoinen mies. Vatikaanin kulttuuriministerikin oli twiitannut Bowien kuolemasta kuultuaan pätkän Space Odditystä: "Ground control to Major Tom. Commencing countdown, engines on. Check ignition and may God's love be with you."

Annankadulla tiputellaan katolta lumia.

Bowien kuolema sai minut surulliseksi, nykyään 69-vuotiaatkin näyttävät vielä niin nuorilta, mutta sitten tuli uutinen samanikäisen Alan Rickmanin kuolemasta, ja se viimeistään särki sydämeni. Hän oli niin ihana. IHANA! Ja styylasi 45 vuotta saman naisen kanssa, kunnes meni hänen kanssaan pari vuotta sitten naimisiin. Tai nainen meni hänen kanssaan naimisiin. Tai siis, he menivät naimisiin. Oli miten oli, nyt Alan on kuollut, minun sydämeni on särkynyt, vaimonsa sydän on oletettavasti aivan muusina ja monella muullakin on Alania ikävä. Voi sentään!

Sometimes you're on top of the world. Stay humble. Sometimes you've hit a low.Stay hopeful.

Space Oddity: David Bowie/ Kristen Wiig (Walter Mittyn ihmeellinen elämä): https://www.youtube.com/watch?v=-oQO-kGU2lA