Piano vai nokkahuilu?

Huomatkaa keskellä punaisena hehkuva piuha!

Terveisiä Tampereelta. Samanlaista vesisadetta, jäätä, loskaa ja liukastelua kuin täälläkin, paitsi että täällähän näkyy kohta nurmikko. Näin vanhempia ja iso- ja pikkusiskoa.

Vanhempien kanssa kävin Prismassa. Kamala megahalli! Ruokaa ei näkynyt missään! Sen sijaan kattiloita, pilkkihaalareita, tauluja, pyöränrenkaita ja muuta tavaraa kyllä. Tuli mieleen se vähän aikaa sitten esitetty Pentti Linkolan haastattelu, jossa hän sanoi lannistuneena, ettei tarvitse kuin vilkaista Prisman ovesta sisään niin heti näkee ettei ihmiskunnalla ole pienintäkään toivoa...

- Mitä te tämmöisessä kaupassa asioitte?! Ei ihme että äiti väsyy! Minäkin olen jo ihan poikki eikä täältä edes löydy mitään!

- Löytyyhän! Juuri löysin kaksi tölkkiä olutta..

Ostokset tuli kuitenkin hoidettua ja ulos mennessä näin Musti ja Mirri-eläinkaupan edessä koirakalentereita puoleen hintaan. Myös shih tzu-kalenterin. 

- Pitäiskö ottaa Lauralle?

- Vai onkohan sillä  jo?

- Soitetaan ja kysytään!

Mutta pikkusisko oli palaverissa eikä vastannut. Kun pari tuntia myöhemmin tapasin hänet kaupungilla, kävi ilmi että juuri sellaisen kalenterin hän olisi tarvinnut. Kävimme syömässä Näsilinnankadulla intialaisessa ja sen jälkeen kahvilla Aleksis Kivenkadulla mukavassa kahvilassa. Matkalla kahvilaan pikkusisko viittilöi Satakunnankadulla sijaitsevaan eläinlääkäriin päin.

- Tuolla meidän marsuja käytettiin kolme kertaa silloin kun niillä oli loisia. Niillä oli oikein omahoitaja.Tatjana.

Kysyin mitä hän on hankkinut Lennille, jonka he saavat kotiin ihan kohta. 

- Villa-asun! Ja pannan.

Kahvilassa kiroilin puhelintani, jonka laturin johto on jotenkin hiertynyt niin että puhelimen akku ei saa virtaa. Sitä pitää syöttää kuin jotain pientä orpoa kissanpoikaa pitämällä puhelinta millilleen tietyssä asennossa ja nipistämällä johtoa sormilla liittymän kohdalta. Siitä seuraa kaikenlaisia pistelyoireita käteen. Tein sitä bussissa Keimolasta Hämeenlinnaan. Kamala vaiva ja onnistuminen hyvin kyseenalaista. Joka töyssyssä yhteys katkesi ja jouduin vääntelemään puhelinta sinne tänne. Pikkusisko vilkaisi ohimennen ähellystäni ja sanoi sitten että hänellä oli sama, oli pakko hakea uusi laturi Tigerista. Maksoi kahdeksan euroa. Mikä ihana tieto! Nyt minullakin on uusi piuha, vieläpä sellainen joka hohtaa punaista valoa ladatessaan. Maksoi vitosen (pikkusiskolla on iPhone, minulla halpa Nokia). Pikkusisko oli rasittunut, sillä palaverissa oli käytetty todella ärsyttäviä sanoja. Sellaisia kuin "porinaryhmä" ja "makustella". Pahimmillaan yhdessä: "Muodostetaan porinaryhmiä, joissa voitte makustella näitä asioita".  Piristyksekseen ja ilahduttaakseen minua hän näytti facebookista ystävänsä päivityksiä "Skippo-salaseurasta", jonka kaikki muut jäsenet ovat yli 90-vuotiaita, mutta johon luonnollisen poistuman vuoksi oli tullut tarve värvätä uusia jäseniä, ja niin tämä pikkusiskon ystävä oli päässyt mukaan. Ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan on viitisenkymmentä vuotta. Mukana oli kuvia pitsiliinoista ja kultareunuksisista kahvikupeista ja tietysti Skippokorteista, sillä tapaamisissa pelataan aina korttia, otetaan tömpsyt, muistellaan menneitä, vaikkapa sellaisia kuin "vuonna 1952 työmatkalla Portugalissa Anni (nimi muutettu) osti ensimmäistä kertaa alkoholia", ruoditaan nykymenoa "Sipilä on huono, ajattelee kaiken euroissa", "babtisti ei saa olla, mutta körtti kyllä" ja "pormestari on pilannut koko Hämeenkadun!" ja suunnitellaan tulevaa tapaamista poikkeuksellisesti pikkusiskon ystävän luokse, sillä salaseura haluaa nähdä "miten nuoriso asuu". Kaikki nämä kultajyvät pikkusiskon ystävä kirjaa ylös, kuten myös arkisemmat "Elli unohti tulla, koska dementia" ja "Alina ei ymmärrä uusia kortteja, koska dementia" sekä mahdolliset ongelmat tilataksien tilaamisissa. 

Isosiskon runoja vuodelta -79

Vanhemmat olivat löytäneet jostain nivaskan isosiskon alle parikymppisenä kirjoittamia runoja, ja katselimme niitä isosiskon kanssa yhdessä. Koneella, siis kirjoituskoneella kirjoitettuja.

Isosisko kaivoi esiin vielä nivaskan käsin kirjoitettuja, myöhempiä runojaan ja pyysi minua kirjoittamaan ne puhtaaksi. Hän oli ostanut kympillä kannatuksen vuoksi jonkun punktytön cd:n, jonka nimi oli "Pillerit jakoon".  Muistelimme taas miten olin syntynyt jalka nilkasta taipuneena (isosiskolla oli taipuneena korvalehti, joka kylläkin oikeni omia aikojaan) ja hän sanoi, että onpa ihanaa että se kampurajalka saatiin vääntämällä korjattua "vaikka et sinä itse siitä tainnut koskaan olla erityisen huolissasi".

- No, mähän olin vauva...

- Niin, mutta kyllä sulla oli aina silmissäsi sellainen luottavaisen toiveikas katse, kun sitä väännettiin!

Selailin vanhoja valokuva-albumeja ja nostalgia nosti päätään. Kuvia joissa olen jotain yhdentoista. Muistin intianpuuvillaisen paidan, joka minulla kuvassakin on: ohuen ohuita punaisia raitoja vakoisella pohjalla niin että paita näyttää vaaleanpunaiselta. Alla beige t-paita (selässä purjelaivan kuva) ja jalassa tummanruskeat samettihousut. Sitten löysin kuvan itsestäni kahdenkymmenen vuoden takaa! Se on otettu Pariisissa silloin kun olin siellä neljä kuukautta kesätöissä. Sovittelen siinä kättäni Kim Basingerin kädenjälkeen (lunttasin kuvan takaa, suoraan sanottuna minulla ei ollut hajuakaan missä kuva oli otettu) ja hymyilen kameralle niin onnellisen näköisenä, että oikein säikähdin! Miksi minä näytän niin onnelliselta, vaikka sen piti  olla vaikeaa aikaa? Miksi en enää näytä? Mitä on tapahtunut (no, kaikkea!)? Onko tuommoinen olotila (olkoonkin ehkä näennäinen) ikuisiksi ajoiksi menetetty? Mikä se olotila edes oli? 

Vanhemmilla yritin olla avuksi pyyhkimällä vähän pölyjä, pesemällä pari koneellista pyykkiä ja vessan sekä tekemällä muusia ja nakkikastiketta. Mitään painetta siihen suuntaan ei kyllä ollut. Äiti ihmetteli pölynpyyhkimisiäni, piti sitä ilmeisen turhanpäiväisenä puuhailuna ja totesi:"laiskuus on oikein käytettynä hieno lahja".

Lainasin äidiltä hänen joululahjakseen saaman Janna Satrin "Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirjan". Itse inhoan sanaa "erityisherkkä". Herkkä vielä menee. Satri käyttää onneksi pelkästään sitä. Löydän itseni ryhmästä "elämyshakuinen herkkä", on siinäkin ihmiselle ristiä kerrakseen! Isollesiskolle yritin tarjota Riikka Pulkkisen "Iris Lempivaaran levoton ja painava sydän"-kirjaa, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti "mä luulen että mä arvostaisin tuota kirjaa, mutta en nauttisi siitä". Itselläni on loppusuoralla Martin Pagen "Kuinka minusta tuli tyhmä", jota usutin pikkusiskonkin Metsosta pyydystämään, ja vuoroaan odottaa sympaattisista sympaattisimman Petri Tammisen "Rikosromaani". Mies sai tuliaisiksi toppahousut ja salmiakki-suklaapäällysteisiä manteleita. 

Taylor Swift: Begin Again:https://www.youtube.com/watch?v=cMPEd8m79Hw