Nysse on takana!

Kolmekymmentäyksi yötä nukuttu vieraassa vuoteessa, joskus nahkaisella patjalla luostarin lattialla, monesti rautaisessa tai puisessa kerrossängyssä, muutaman kerran  peräti hotellin silitetyissä lakanoissa, ja kun viime aamuyöstä heräsin viimein omastani, en tunnistanut paikkaa, vaan tihrustin ympärilleni koittaen pinnistää muistiani tavoittaakseni olennaisimmat: mikä kylä, mikä albergue, missä vesipulloni ja missä täällä on vessa?

Eilen tuntui ihanalta tunkea haisevat reissuvaatteet (ne jotka haluttiin tuoda kotiin saakka, iso osa päätyi viimeisen yöpaikan, Santiago de Compostelan ”Hotel Carloksen” roskakoriin) pesukoneeseen ja oma reviiri ja tarpeisto tuntuivat aivan ylitsevuotavan ruhtinaallisilta. Hoitoainetta! Kuorintavoidetta! Monen värisiä alushousuja ja sukkia! Pyjama! Hiustenkuivaaja! Nojatuoli!

En osaa vielä tehdä reissusta kunnolla tiliä, mutta ihan meidän näköisemme siitä tuli. Kävelimme sateessa, auringossa, tuulessa ja pilvipoudassa.

Pienen pätkän vuorilla lumisateessakin. Välillä olimme kuumissamme, välillä kylmissämme, toisinaan sopivissamme. Välillä nahistelimme, välillä nauroimme. Lauloimme paljon. Suosikkejamme olivat ”Donna è mobile”, ”Pukki ovella kolkuttaa” ja ”Porilaisten marssi”, joihin keksimme omia sanoituksiamme kulkiessamme, mitä ruokottomampia, sen hauskempia tietysti. Jaksoimme innostua aina nähdessämme jonkun eläimen ja suorastaan riehaannuimme nähdessämme valtavia haikaroita ja niiden mahtavia pesiä.

Emme kuitenkaan yhtä paljon kuin silloin kun pääsimme pitkästä aikaa suureen supermarkettiin ja ostimme kuusi litraa tuoremehua, kun emme pääseet yksimielisyyteen siitä mitä sorttia otetaan. Kuusi! En oppinut espanjaa, muuta kuin sen verran mitä baareissa tai albergueissa tarvitsimme,  eivätkä italia tai englantikaan auttaneet juuri yhtään. Pärjäsimme siansaksalla ja viittilöinnillä, mikä oli oikeastaan aika vapauttava kokemus. Erityisen uuvuttavien kävelypäiven jälkeen huomasin puhuvani kaikkia kieliä, suomi mukaan lukien,  yhtä huonosti, ja mies oli yhtä tonttu. Kerran hän onnistui hämmentämään paikallisen asukkaan tiedustelemalla missähän suunnassa Santo Domingo sijaitsee...

Kirjoittaminen ei vielä oikein ota tuulta, sillä en ole kuukauteen kirjoittanut mitään muutamaa tekstiviestiä lukuun ottamatta. Muistikirja, jota lähtiessä pidin rinkan kaikkein tärkeimpänä tavarana, ammottaa edelleen tekstistä tyhjänä, mutta pullistelee kyllä väliin sujautetuista lippusista ja kuiteista.  Mies sen sijaan piti normaalista poiketen päiväkirjaa. Veikkaan kyllä, että kun kirjoittaminen lähtee taas sujumaan, tulen kyllästyttämään teidät perin juurin vaellusjorinoillani. Kerron teille sitten burgoslaisesta poliisista, joka oli käynyt neljä kurssia ”virkamiesenglantia” ja halusi testata kielitaitoaan meihin ja amerikkalaisesta naisesta, jonka elämänilon kiittämättömät teinit olivat sammuttaneet ja joka oli kadottanut ”motivaationsa äitiyteen”, kuten hän avoimesti julisti isoon ääneen, ja lähtenyt vähän seikkailemaan. Ja miehestä, jota aloimme hyvin nopeasti kutsua ”Piereväksi” syystä jonka ehkä jo arvaattekin. Ja paljastan mihin kotimaasta tuomamme ”syntikivet” päätyivät (EIVÄT Cruz de Ferron juurelle vaan ihan muualle) ja miksi en upottanut vaivaisia jalkojani ”parantavaan lähteeseen”, vaan ajelin iloisesti taksilla sen ohi miehen, brasilialaisen maitoa litran purkista hörppivän nuoren naisen ja lopen uupuneen saksalaisneitosen kanssa. Ja mässäilen kauheilla yksityiskohdilla pomppulinnamaisen muhkeasta kantapäärakostani, joka oli koitua kohtalokseni, kunnes tapahtui ihme ja se parani!  Otin paljon kuvia siihen asti kunnes kamerani rikkoontui (putosi lattialle) eikä suostunut enää tarkentamaan. Sen jälkeen kuvasin puhelimen kameralla, mutta ei se ollut yhtään sama. Laitan kuviakin sitten lisää näytille. Mutta nyt taidan nukkua hiukan.

Sarah Brightman & Gregorian: Don't give up: https://www.youtube.com/watch?v=2SIZ8FR3-0k