Hirveä hirvi ja hurjat hurtat

Minä näin sen hirvirukan, joka jahdattiin Kaivariin ja ammuttiin sinne. Olin aamulenkillä, kun se hölkötteli vastaan Merisatamanrannassa. En ollut uskoa silmiäni ja  kun viimein tajusin, ettei se ole mikään tanskandoggi eikä mainos, epäusko vaihtui hämmästyneeksi riemuksi: hirvi, täällä näin, meidän vieressä! Kaupungissa, vaikka metsässä ei näe koskaan! Otin pari nopeaa puhelua ja selostin hengästyneenä näkemääni. En ollut ainoa, kaikki näyttivät seisahtuneen paikoilleen ihmettelemään hirveä. Sitten tulivat poliisit. Mustamaija, sitten toinen, sitten moottoripyöräpoliisi. Alkoi tapahtua. Pian hirvi juoksi henkensä edestä takaisin. Myöhemmin, kun se oli jo saanut kuulan kalloonsa Kaivopuistossa, luin lehdestä, että ”hysteerinen hirvi” piti turvallisuussyistä lopettaa. Minulle tuli tosi paha mieli, vaikka ymmärrän toki, ettei sen koikkelehtiminen kaupungissa ole suotavaa eikä turvallista. Näin nimittäin, miten sitä jahdattiin: moottoripyöräpoliisi kaasutteli pillit ulvoen sen kintereillä ja kaksi maijaa seurasi perässä kiilamaisessa muodostelmassa. Meno oli aivan toista kuin sen rauhallinen jolkottelu hetkeä aiemmin.  Kuka tahansa herkeäisi hysteeriseksi sellaisen ajojahdin kohteeksi joutuessaan. Sen katuun maalatun kompassin (ja jäätelökioskin) kohdalla kuului kova pamaus ja ehdin jo luulla, että  poliisi ajoi hirveä päin, ja käteni lennähti suulleni enkä saanut sitä siitä irti vaan tuijotin kuin kivettyneenä mitä tapahtui. Mutta auto olikin kai vain ajanut lujaa hidasteeseen (tai kopsahtanut parkissa olleeseen autoon) ja hirvi paennut puistoon. Moottoripyörä ja maijat seurasivat perässä ja sen pituinen se.

Mutta olen minäkin naiivi! Mitä minä oikein kuvittelin poliisisetien eksyneelle hirvelle tekevän? Että he ottaisivat eläimen kiinni, panisivat sille jonkun kivan kaulapannan, jossa olisi ehkä kulkunenkin, syöttäisivät sille heinien seassa rauhoittavia ja kuskaisivat maijalla Nuuksioon? Juu ei. 

Vaelluksella odotin jännityksellä millaisia koiria tulisi vastaan. Olin lukenut etukäteen niitä vaelluskirjoja ja melkein kaikissa mainittiin kulkukoirat, joiden kohtaamista moni tuntui hiivistävän  (paitsi se nainen, joka pelkäsi eniten sitä, että vastaan kävelisi LEHMÄ, huu!).

Kyllä me koiria näimme, kymmenittäin jos ei sadoittain, mutta ne olivat selvästi lemmikkejä ja minä olin vain innoissani ja lepertelin niille ja  ihmettelin että kyllä pitää pelätä koiria tosissaan, jos nämä jotakuta hirvittävät.

Mutta vuorilla aloin ymmärtää mistä kirjoissa puhuttiin. Siellä vastaan tuli ensimmäistä kertaa sellaisia sudennäköisiä, valtavia hurttia, hengitys huuruten, punainen kieli suusta roikkuen. Vapaina tietysti.

Koirat eivät yleensä korvaansa lotkauttaneet, kun menimme ohi, (paitsi jääsilmäinen Simba, joku pointterin ja suden sekoitus, joka yritti haukata miehen muovipussista pilkistävästä patongista palasen, mutta Simballa oli epäonnekseen isäntä mukana, ja hän pisti haukun ruotuun, siksi me sen nimenkin tiedämme), mutta ne herättivät pelonsekaista kunnioitusta pelkällä olemuksellaan, ja kun niillä monesti oli käpälissään valtava verinen luu, meni mielellään ohi vähin äänin jäämättä sen enempiä lepertelemään, vaikka mies kyllä joskus usuttikin, että ”saat kympin jos käyt nappaamassa tuon luun”.

Että mitä tästä koira-asiasta nyt sanoisi sellaiselle, jota koirat pelottavat mutta vaellus kiinnostaa? Oli siellä koiria, mutta eivät ne mitään tehneet, osa oli aivan hurmaavia, mutta kuten hirvicase osoitti, minä olen vähän naiivinpuoleinen näissä eläinasioissa. Kylien keskenään kisailevat koirat olivat minusta aivan mahtavia, elivät sulassa sovussa, ottivat nokosia missä lystäsivät, haukkuivat pitkien matkojen päästä toisilleen niin, ettei jäänyt epäilystäkään, etteikö siinä olisi vaihdettu jotain todellista informaatiota 101 dalmatialaista- elokuvan ”hämyhaukun” tyyliin.

Mieskin kehui, että täällä nämä koirat ovat kyllä hyvin koulutettuja, eivät piittaa meistä vaeltajista pätkääkään. Mutta sitten ryhdyimme juttusille kivan tanskalaisen pariskunnan kanssa, joka loppumatkasta sattui vaeltamaan suunnilleen samaan tahtiin ja jonka kanssa päädyimme usein samaan kylään yöksi. He kertoivat miten olivat käyneet syömässä ja nähneet miten kaksi isompaa ja kaksi pienempää koiraa kirmailivat tiellä.  Sitten koko poppoo meni sisälle taloon, kotiinsa, he olettivat, kunnes talosta tuli hämillisen oloinen nainen, joka sanoi, että tuo iso koira tappoi tuon pienen koiran tuohon lattialle, kenenkähän nämä mahtavat olla?

Leevi and the Leavings: Rin Tin Tin: https://www.youtube.com/watch?v=PfWTXBm-Q38