Los peregrinos - pim, pam, pum!

Kuhinaa St. Jean Pied de Portin pyhiinvaellustoimiston edustalla

Olihan meillä lähtiessämme kaikenlaisia ennakko-odotuksia, varsinkin minulla, koska olin lukenut niin paljon muiden matkakertomuksia, mutta ei sitä silti tiennyt mitä tuleman pitää ja kaikki jännitti, siinä määrin että miehen siskon mies kommentoi meidät Fredalta kyytiin poimiessaan (tarjoutuivat kiltisti viemään meidät lentokentälle) meidän näyttävän aivan kahdelta eksyneeltä menninkäiseltä.

Lensimme Pariisiin, sieltä lentokenttäbussilla Montparnasselle, josta intuitiolla rue d’Odessalle, jota hallitsi makea sokerinen tuoksu, sillä pikku kadulla oli creperietä creperien vieressä. Olisimme saattaneet olla innoissamme, mutta nyt emme olisi voineet lettusista vähempää piitata, sillä olimme edelleen kipeitä ja jännittyneitä – vielä piti herätä ja päästä junaan (aivan uskomattoman pitkä juna, ja täynnä!), jolla uinuvan Ranskan läpi Bayonneen

Kaunein kuva Bayonnesta

(kylmä, ruma, luotaantyöntävä kaupunki – anteeksi vain), jossa paikallisjuna St. Jeaniin olikin korvattu bussiyhteydellä. Silloin pääsimme ensi kertaa kosketuksiin pyhiinvaellustohinan kanssa ja tajusimme ettemme suinkaan ole ainoat emmekä mitenkään ainutlaatuisia. Bussi täyttyi viimeistä paikkaa myöten ja jännittynyt joukko kurkisteli ikkunoista kumpuilevia maisemia. Minulle nousi kuume.  Kuski soitti Van Morrisonia.  

St. Jeanissa massa paineli pyhiinvaellustoimistoon, kuhina ja tungeksinta tuntuivat sietämättömiltä. Kampasimpukan kuoria kiinnitettiin rinkkoihin, karttoja ja matkaopppaita lehteiltiin, seisoskeltiin keskellä kapeita katuja töllistelemässä ja oltiin yhtä aikaa innokkaita ja pihalla, mikä on kanssaihmisten kannalta rasittavin mahdollinen yhdistelmä. Joku paikallinen mies yritti päästä ohi ja jupisi kyllästyneenä: ”Los peregrinos, pim, pam, pum!” Osuvasti kiteytetty.

Ensimmäiset kaksi albergueta olivat täynnä. Kolmannesta saimme kaksoiskerrossängyn alavuoteen, johon simahdin yskivänä ja kuumeisena. Mies vietti levottoman ja unettoman yön yskimistäni ja käytävältä kuuluvia askelia ja hölötystä kuunnellen. Minä heräsin yöllä neronleimaukseen: kuumavesipullo! Hoipperehdin vinoja portaita vessaan, täytin vesipulloni kuumalla vedellä ja painoin sen rintaani vasten, joka (kuten vasta aamulla huomasin) paloi punaläikikkääksi. 

Aamulla haalimme tavaroitamme kokoon kömpelösti ja taitamattomasti. Puimme päällemme koko sadearsenaalin. Mietimme mitä tehdä. Yskin edelleen hakkaavaa yskää ja mietimme pitäisikö lähtöä lykätä seuraavaan päivään. Kuljimme vastavirtaan muiden vaeltajien suunnatessa kohti caminoreittiä. En halunnut jäädä St. Jeaniin, mutta en ollut kunnossakaan. Kinastelimme kahvilassa. Söimme vähän karkkia märällä puistonpenkillä ja kiinnitimme askelmittarit. Kävimme puodissa ja ostimme puiset matkasauvat à 6e. Kumpikin sai mieleisensä ja ajattelin että sauvat valitsivat meidät pikemminkin kuin me ne (niin kuin taikasauvat Harry Potterissa) ja niistä tuli meille korvaamattomat matkakumppanit.  Vaeltaessamme rakastimme niitä, ja ajattelimme että ne pitää ehdottomasti tuoda kotiin asti,  mutta jokaisessa isommassa kaupungissa ne näyttivät naurettavilta pyhiinvaellusleluilta ja lopulta oli helpotus päästä niistä eroon. 

Kompromissina päätimme vaeltaa vain vähän, kivuta viitisen kilometriä Hontakseen. Välillä satoi, välillä paistoi emmekä oikein tienneet miten päin olla varusteinemme. Hontaksessa  yövyimme kylmässä ja kalliissa hostellissa. Tapasimme amerikkalaiset sisarukset, Adelan ja Noran. He olivat ensimmäiset, mutta eivät suinkaan viimeiset, jotka kysyivät olemmeko nähneet Martin Sheen-elokuvan "The Way"? Emme ole. Vielä. Adela yski yhtä rajusti kuin minäkin, mikä tuntui lohduttavalta. Yskämme ravisuttivat taloa läpi yön. Pidin itsestään selvänä, että näemme matkan aikana vielä monesti, mutta kävikin niin, että tämän jälkeen tapasimme enää Noran, hänetkin vain vilaukselta kahvilassa. 

Aamulla vedin pitkät henkoset ystävän sponsoroimasta astmapiipusta ja lähdimme Pyreneiden ylitykseen. Pelkkä sen muistelukin uuvuttaa. Satoi koko ajan. Sumu peitti kaiken näkyvyyden. Paikoittain lieju ylettyi pohkeeseen asti. Sade valui nilkkaa myöden kenkään ja kasteli sukat. Myös kengät kastuivat ja olivat paksussa kurassa. Niiden kuivuminen kesti kolme päivää.Taukoa ei voinut pitää, mihinkään ei voinut istua.

Alkumatkasta vielä jaksoi kuvatakin...

Yksi kivinen taukomaja oli tarjolla, mutta kun avasimme sen oven, näimme mökin täydeltä toisissaan kiinni seisovia säikähtäneen oloisia vaeltajia. Paarustimme eteenpäin. Olimme niin hitaita, että joka ikinen vanha mummokin käveli ohitsemme. Me ohitimme ainoastaan ne, jotka olivat pysähtyneet polun varteen säätämään sadevarusteitaan, mutta heitä ei lasketa, sillä he ohittivat meidät välittömästi kun lähtivät taas liikkeelle.  Olisin itkenyt, mutta se olisi vienyt liikaa energiaa. Jossain vaiheessa saavutimme kaiketi vuoren huipun, mutta näkyvyys oli metrin luokkaa.  Sitten piti könytä vuorelta alas. Se osoittautui vielä haastavammaksi. Polku oli liejuinen, täynnä isoja kiviä ja todella jyrkkä. Jossain vaiheessa taivas kirkastui jonkin verran, kuljin ja yskin ja yskin ja kuljin lasittunein silmin miehen perässä ja lopulta,  kuin ihmeen kaupalla, saavuimme Roncesvallesiin.

Saimme makuupaikat, ylä- ja alapedin jättimakuusalista, pääsimme lämpimään suihkuun. Ripustin pyyhkeen ja huivin sänkyni suojaksi alkumatkalaisen häveliäisyyden puuskassa, ettei kukaan vain näkisi, että täällä pedissä numero XX olen MINÄ.  Lymypaikastani seurasin, miten ranskalainen nainen puhkoi neulalla rakkojaan, desinfioi, sitoi ja lääkitsi niitä voihkien. Saimme vitosella pesettää rapaiset vaatteemme ja hakea ne kuivattuina ja viikattuina parin tunnin kuluttua takaisin, mistä olen edelleen kiitollinen. Kävimme syömässä peregrino-aterian. Kala tuijotti meitä syyttävästi lautaselta takaisin. Laitoin kolikon koneeseen, joka hieroi ja paineli ja rusikoi koville joutuneita jalkojani. Jatkossa tulisin syytämään vastaaviin laitteisiin pienen omaisuuden. 

Roncesvallesin alakuloinen Neitsyt Maria ja kolikoilla toimiva jalkojenhierontakone

Menimme aikaisin makuulle. Nivusiani kivisti. Konkkasin vessaan ässän muotoisena. Yskäni kaikui läpi yön isossa makuusalissa.Adela oli äänen puutteesta päätellen majoitettu eri kerrokseen.  Epäilemättä olin tuona yönä Roncesvallesin vihatuin nainen, mutta olin liian väsynyt piitatakseni. Myöhemmin kohtasimme matkan varrella muita samana päivänä Pyreneiden yli kävelleitä ja vertailimme kokemuksiamme kuin sotaveteraanit. Mies ,jolle ei käynyt matkalla kuinkaan ja jonka jalat säilyivät koko kuukauden vauvamaisen sileinä 19 euron Lidlin vaelluskengissä, joita hän auliisti esitteli kaikille kiinnostuneille ja muillekin, mutta joka myös halusi kantaa kortensa kauhukertomuskekoon, kertoi nähneensä, miten sisäänkirjautumistiskille talutettiin sekavaa naista, joka oli kaatunut ja lyönyt päänsä.  Tanskalainen mies oli kaatunut iljanteisella polulla ja lyönyt kätensä kiveen, ja raapi rupia vielä kaksi viikkoa myöhemmin. Minulle jäi muistoksi kaksi puoliksi irronnutta varpaankynttä, jotka kyllä onneksi tyytyivät pelkästään mustumaan. Näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että ensimmäinen etappi oli näin mielipuolisen raskas. Tähän verrattuna mikään ei enää tuntunut ylivoimaiselta.

Van Morrison: And it Stoned Me:https://www.youtube.com/watch?v=hX8nAZftZL4