Taas sama paratiisi!

Kirjapiirimme kokoontui jälleen, tällä kertaa Jollaksessa. Emäntä kukoisti kokovalkoisissaan, maljakoissa oli valkoisia kukkia – omenapuun ja pihajasmikkeen oksia, pöydällä kieloja. Talon lemmikitkin, kissa ja koira olivat valkoiset, ja saimme nauttia merinäköalasta, pinaatti-ricottalasagnesta, mansikoista ja pensasmustikoista, kuohuviinistä ja toistemme seurasta. Totesimme, että koti on niin toisesta maailmasta, ettei jaksa vaivautua edes kadehtimaan.  Tyydyimme vain pikkuisen kiusoittelemaan emäntää. Joku sanoi, että pakkohan sinulla on edes joskus aamuisin herätessäsi olla sellainen olo, että ”Ei helv*tti, taas sama paratiisi!”. Ei tunnustanut.

Saattaa olla, että minullekin kävi niin kerran vaelluksen aikana. Muuta selitystä en keksi sille, että monta päivää  uskomattoman upeissa maisemissa, kirkkaan sinisen taivaan alla (juu, sade loppui sen ensimmäisen kammottavan vuortenylityspäivän jälkeen, saimme läikikkään pyhiinvaeltajarusketuksen rinkan- ja sukanrajoineen kaikkineen ) iskin itsenikin yllättäen kesken vaelluksen kantapääni hiekkaan jo puoliltapäivin nähdessäni Beloradossa erään alberguen pihalla UIMA-ALTAAN, en suostunut neuvotteluihin, vaan juoksin(!) vaelluspassit ja Maisa-kukkaro kourassa kirjaamaan meidät sisään. Sen jälkeen istuin koko pitkän iltapäivän palvomassa  vaatimatonta, halpojen muovikalusteiden ympäröimää pikku allasta.

Mies kummasteli,   miten vedellä täytetty betoniallas voi tehdä minut niin onnelliseksi .  Ilma ei edes ollut mitenkään erityisen lämmin, aurinkoinen kyllä, mutta tuulinen ja altaan vesi jääkylmää.  Pitkässä lipputankorivissä liput napsahtelivat ja läpsyivät terävästi tuulen riepottamina. Minua ei yhtään haitannut; sain pitää altaan omanani koko iltapäivän ja voihan se olla, että itse asiassa se olikin se kaikkein ihanin juttu. Caminolla on yllättävän vaikeaa olla yksin, omissa oloissaan ja pysyä yksilönä, melkein koko ajan on porukkaa ympärillä, me olimme massaa ja sellaisena meitä monesti kohdeltiin,  ja välillä olin tulla hulluksi jo pelkästä takaa kuuluvasta tehokkaasta ja tuloshakuisesta kävelysauvojen kilkkaamisesta klikiti-klik-klikiti-klak (viimeisen päälle olevat teleskooppisauvat, hyvin yleiset ja kuulemma hyödylliset) tai sitten masentava köp, köp , köp, KRAAH ! (kepin osuessa kiveen) silloin kun kulkijalla oli puusta veistetty perinteinen vaellussauva (sekin hyvin kätevä kyllä, mutta tasamaalla oli helpotus oppia olemaan käyttämättä sitä. Ryhti (joka edelleen, ilman ainaista konttia selässä kulkiessanikin tuntuu jääneen jotenkin kumaraan, joudun oikein kiinnittämään erityishuomiota kävelyasentooni, se on jäänyt jotenkin raahustavaksi!) oikeni hetkeksi, mikä teki hyvää nivusille ja näkihän siinä paremmin ympärilleenkin.

Koittakaapa arvata, mitkä näistä ovat meidän...

Ilmat tosiaan kohenivat nopeasti ja me kehityimme pakkaajina niin, että pian osasimme haalia tavaramme kokoon sokkoina pimeässä, mikä olikin välttämätön taito, sillä sehän tapahtui pimeässä makuusalissa. Jotkut, arroganteimmat, tuikkivat nukkuvien kanssavaeltajien seassa otsalampuillaan, mutta emme me! Auringosta huolimatta ilma säilyi kosteana, iltapäivällä pestyt vaatteet eivät kuivuneet aamuksi. Eivätkä edes sitä seuraavaksi aamuksi. Eivätkä sitä seuraavaksi. Eivätkä albergueiden maksullisissa kuivausrummuissa, vaikka sinne olisi suoltanut kaikki jalkojenhierontalaitteista ylijääneet kolikkonsa. Vaihtoehtoina olivat vaatteiden pukeminen päälle kosteina tai ripustaminen hakaneuloilla rinkan ulkopuolelle. Useana päivänä mekin kuljimme sukat ja kalsarit iloisesti kaikkien nähtävillä selässä keikkuen, kunnes kokemus opetti, että sukka/paita/alushousuliputus on turhaa, eivät ne kuivu siinäkään kunnolla, vaan  parhaiten ne kuivuvat ihoa vasten, eli märkää päälle vain ja matkaan.

Olin lukenut jostain espanjalaisen vanhan kansan sanonnan, että sadetta piisaa aina toukokuun 18. päivään asti, ja sen jälkeen alkavat kesäkelit ja sinisilmäisenä tyhmeliininä menin ja uskoin ja levitin sanaa muillekin. Juu, kyllä vanha kansa ei tiedä! Meillä kävi juuri päinvastoin. Kun olimme tottuneet helppoihin aamulähtöihin ja sadesuojat olivat myttyyntyneet repun kaukaisimpiin sopukoihin ja herkuttelin jo ajatuksella niiden hylkäämisestä roskikseen, taivas tummeni ja saimme kaivaa ne esiin uudelleen. Saavuimme Santiago de Compostelaan yhtä litimärkinä ja uupuneina kuin Roncesvallesiin konsanaan. Mutta paremmassa kunnossa! Ja vähemmän liejuisina, sillä vältyimme sentään mudassa kahlaamiselta. Ja siinä välissä ehti vielä tapahtua vaikka mitä!

Chisu: Veneretki: https://www.youtube.com/watch?v=eCf5qeYM7o8