Tiedän, että viime
kerrasta on jo tovi. Sallinette pienen puolustuspuheen tähän alkuun.
Ensinnäkin, en ole
voinut todentaa olemisiani ja menemisiäni tuttuun tapaan kuvin, sillä kuten
kerroinkin, vanha liila Olympukseni meni rikki eikä uusi pinkki Olympukseni ole
vieläkään saapunut, vaikka tilasin sen jo kesäkuun alussa (järkkäriä ei lasketa
– liian painava, eikä kännykän kameraa – liian valjuja kuvia). Minähän
kernaasti soisin asioiden hoituvan ilman että niitä tarvitsee erikseen varta vasten ryhtyä hoitamaan, ja siksi odottelin tähän asti ennen kuin aloin kysellä kamerani perään.
Kuulemma postin kömmähdys, olivat unohtaneet ilmoittaa minulle, että paketti on
haettavissa ja kun en hakenut, lähettivät sen lopulta takaisin liikkeeseen. Nyt
se on taas matkalla tänne päin. Mutta osittain oma vikani, mitäs menin vastoin parempaa tietoani tilailemaan tavaraa postitse Merkuriuksen perääntymisvaiheen aikana!
Lisäharmia aiheuttavat, kuten niin usein, tietokoneet. Kyllästyin tähän vanhaan, virusten syövyttämään ja kovakouraisen käsittelyn runtelemaan, tulikuumana hehkuvaan ja omia aikojaan sammuvaan rakkineeseen ja hankin impulssiostoksena uuden sillä välin kun mies oli jokakesäisellä "poikien retkellään" Tallinnassa. Mutta uusi kone kauhistuttaa minua! Menen ihan lukkoon kun pitäisi tehdä sillä jotain. Se on niin erilainen. Ja nopea. Ja arvaamaton. Ja turhan kärkäs ehdottelemaan oma-aloitteisesti kaikenlaista kummallista. Ahdistavaa! Nytkin kirjoitan tällä vanhalla, tämän ääriään myöten kuormitetussa muistissa ovat talletettuina vaelluskuvani, joilla ajattelin koristella tekstini ja you tube suosikkilistani ja kaikki tärkeä, jota en kuitenkaan halua siirtää uuden koneen rasitukseksi, pelkään, että se saa tästä koneesta jonkun tartunnan...
 |
| Traktorin rekisterikilpi |
Kolmanneksi, ei tässä nyt
niin hirveästi ole ollut aikaakaan kirjoitella, kun on joka aamu pitänyt kerätä vaelluksenjälkeisen pakkomielteensä ajamana 10 000 askelta askelmittariin, mikä minun töpöaskelillani tarkoittaa
puolentoista tunnin tepastelua. Vähän alle, jos juoksee myös. Turha luullakaan, että sen saisi kasaan
käyskentelemällä mökin tiluksilla. Ei vaikka omasta mielestään olisi hyvinkin
aktiivinen ja kuskaisi monta kottikärryllistä rikkaruohoja kompostiin. Sitä ei
saa kasaan, vaikka kävelisi kahden kilometrin matkan kirkonkylän K-markettiin
ja takaisinkin. Niin tiukassa on kymmenentuhatta askelta! Joten kun aamulla
herään, kirjoitan aamusivuni (kolme A4-sivua tajunnanvirtaa), juon kahvin,
lähden ulos puoleksitoista tunniksi, menen suihkuun, syön aamupalan ja puen, onkin
jo korkea aika lähteä avaamaan lelukauppa eikä siinä mitään blogeja enää ehdi
kirjoitella. Ja iltaisin minusta ei yleensä ole mihinkään. Nyt takaraivossani alkoi kyllä ikävästi kaikua se vanhan kansan
sanonta ” Kyllä sika syitä löytää – maa roudassa, kärsä kipeä...”, joten nyt stoppi selityksille!
 |
| Olimme viime
viikonloppuna mökillä ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun. Puutarha oli
lievästi sanottuna rempallaan. Mutta eipä hätää, revin raivoisasti muutaman
kottikärryllisen verran enimpiä heiniä ja voikukkia ja koiranputkia
keskeisimmiltä kukkapenkeiltä ja istutin yhtä sun toista valmiiksi kukkivaa
kasvia ensiavuksi, muun muassa upeita oranssina hehkuvia olkikukkia. En ole niin ylpeä puutarhuri ettenkö turvautuisi hanakasti kepulikonsteihin, jos omat esikasvatukset ja kylvöt ovat
jääneet väliin tai menneet pieleen. Ja äsken töistä tullessa ostin alakerran kukkakauppa Andantesta
varrellisen purppuraisen verenpisaran, jonka aion seuraavalla mökkireissulla
iskeä keskelle kukkapenkkiä. Kurkkasin tänään ennakolta Lidlin sähköistä tarjouslehteä, ja
huomisesta alkaen siellä on hintarysähdystarjouksessa laventeliruukkuja! Kolmen
ruukun kassi 4,99. Siunattu Lidl! Menen heti aamusta hakemaan kaksi kassia. Vähintään. |
 |
| Los Röttelös |
Viime aikoina olen mässäillyt nautiskellen myös viihdekirjallisuudella. Ensin luin Liza Marklundin ”Ajojahdin”. Liikaa
kidutuskuvauksia ja liian vähän kaupunkikuvausta minun makuuni, lisäksi Annikan
ex-mies Thomaksesta on sukeutunut ikävä, katkeroitunut sekopää. Sitten luin Marianne
Cederwallin toisen romaanin ”Tästä talvesta tulee musta”, jonka seurauksena
innostuin taas Lapista ja muistelin, että Martina Haagkin kirjoitti sen pohjoiseen
sijoittuvan romaaninsa ja kun googletin (on se minulla hyllyssäkin, mutta en
viitsinyt vaivautua kahta metriä ylös koneelta jossa olin jo valmiina
etsiskelemässä halpoja lentoja Kirkkoniemeen tai jonnekin, edes Rovaniemelle tai
Kiirunaan), sain selville että siitä on tekeillä elokuva! Jonka pääosissa ovat
Martina itse ja Ola Rapace! Joka esittää poromiestä! Mökillä luin vielä hyvän
brittidekkarin ”Kylmää valoa”, jossa juotiin alvariinsa teetä, ja maaseutuelämän innoittamana sikäläiseltä
kirpputorilta ostamani Marja-Leena Lempisen kirjan ”Näköalapaikka maalla”,
jossa hän esittää ajatuksiaan nykyelämästä ja ihmisen
onnellisuudesta/onnettomuudesta ja luonnosta samaan tyyliin kuin Pentti Linkola
ja Kaarina Davis, joiden kirjojen viereen minä aionkin Marja-Leenan hyllyyni sijoittaa.
 |
| Fiini kaupunki - Pamplona |
Tjaah, mitäs muuta? Ai
niin tuo otsikko. Innostuin mökillä grillaamaan. Ei olisi pitänyt. Kolistin pussin pohjalta
viimeiset grillihiilet hontelon grillimme mahaan. Etsiskelin turhaan
sytytysnestettä. Vaivauduin jopa kellariin, mistä muistona päässäni
on edelleen kuhmu. Tungin hiilten sekaan vähän munakennosta repimiäni
suikaleita ynnä paperitolloja ynnä tikkuja ja lastuja liiterin lattialta ja
ajattelin (aivan oikein!), että eiköhän se näillä syty. Loimotus ei ottanut
laantuakseen, joten laitoin vain ritilän paikoilleen ja makkarat siihen. Kohta
ne jo houkuttelivatkin miehen katkullaan esiin saunamökistä. Makkarat paahtuivat hetkessä yönmustiksi ja rapeiksi. Seuraavaksi vuorossa olivat lihat. Ne taas eivät
ottaneet kypsyäkseen ollenkaan, kuten ei myöskään pannukakku, jonka olin pannut
uuniin paistumaan jälkiruuaksi, kun olin unohtanut ettei siitä rakkineesta ole
ollut mihinkään enää vuosikausiin. Pannukakku oli hiiltynyt pohjasta
pikimustaksi kun sen pinta vielä aaltoili nestemäisenä. Mies keräsi pannukakun
pintakerroksen paistinpannuun, ja paistoi sen siinä kypsäksi. Tulos muistutti vähän palanutta munakokkelia. Mies katseli mustia makkaroita, harmaita pihvejä ja
möykkyisenä tutisevaa "pannukakkua" ja kysyi, että jos tämä
olisi nyt sellainen telkkarin kokkiohjelma, niin pelottaisiko sinua, että saattaisit joutua pudotusuhan alle? Hah hah. Grillaus on kyllä vihoviimeistä ja täysin
yliarvostettua puuhaa.
 |
| Los Röttelös |
 |
| Fiini kaupunki - Leon |
Vaellus värittää
edelleen elämäämme ja muistelemme yhä miltei päivittäin eri juttuja ja paikkoja.
Vuoristokylien siunattuja baareja, joissa oli aina valtava takkatuli
loimottamassa ja lämmittämässä ja televisio kovalla. Fiinejä kaupunkeja ja
pikku kyliä, joille annoimme yleisnimityksen ”Los Röttelös”, kun emme millään
jaksaneet tarkastaa, saatika muistaa niiden oikeita nimiä.
 |
| Fiini kaupunki - Burgos |
Kummallakin on vähän
haikea olo siitä, että vaellus on takanapäin. Mies kysyi, että mitä tekisit toisin,
jos saisit muuttaa jotain, mutta en minä oikein osannut muuta vastata kuin että
kävelisin lujempaa ja pitempään. Ja sekin oli olevinaan vitsi.
 |
Los Röttelös
Sonia Choquette
on kirjoittanut omasta, viime vuoden toukokuussa tekemästään vaelluksesta
kirjan ”Walking home” joka ilmestyy syyskuussa. Odotan kovasti, jännä lukea
hänen kokemuksistaan kun omatkin ovat vielä näin tuoreessa muistissa. Ja se Martin Sheenin "The Way" täytyy hankkia kanssa.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti