Näillä mennään!

Törmään netissä ADD-oireiden listaan ja huomaan kauhukseni, että minulla on melkein ne kaikki! Huudan hädissäni miehen katsomaan ja hänkin sanoo että kappas, yllättävän moni tosiaan sopii, muttei sentään kaikki ja että onhan tässä monia tosi hyviäkin ominaisuuksia joukossa ja että tärkeintä on, ettei ihminen ole tylsä. Että sellaiset pitkäpiimäiset keskittyjät ovat ihan kauheita ja että keitäpäs, addis, meille kahvit!

Pikkusisko soittaa samaan syssyyn:
-         Moi, mitäs kuuluu?
-         Makaan tässä sängyllä ja pyörittelen tukkaa...Mulla on ADD...
-         Ovvai?! Mistä tiedät?
-         Katsoin oirelistan netistä. Melkein kaikki kohdat täsmää. Googlaa, siinä kuule hymy hyytyy....
(Pikkusisko näpyttelee, lukee, mutisee jotain ja sanoo sitten):
-         Ääää, no joo, ehkä juu...mutta näähän on pitkälti myöskin temperamenttikysymys...
(Minä, voitonriemuisesti):
-         Sullakin täsmää aika moni? Sullakin on se!
(Pikkusisko, päättäväisesti):
-         No, oli mikä oli, näillä mennään!
Sitten hän jatkaa, että heilläkin perheessä kaikki kiihtyvät nollasta sataan  sekunnissa leppoisaa kuopusta lukuun ottamatta, ja meteliä ja draamaa riittää, mutta parempi sekin, kuin esimerkiksi yksi junnujen treeneissä käyvä jääkiekkoisä.  Hänellä on AINA sama ilme, vieno hymy, vaikka oma poika tekisi maalin tai hän itse peruuttaisi naapurin auton oven lyttyyn.  KuulemmaTODELLA ärsyttävää.

Minulla on ollut muutama vapaapäivä. Olen harjoitellut vaellusta varten kävelemällä pitkin ja poikin. Välillä rinkan kanssa, välillä ilman. Ihaninta on tietysti ilman. Yleensäkin aina kun pääsen liikkeelle ilman olka- tai muuta laukkua, tunnen itseni aivan erityisen  onnistuneeksi ihmiseksi. Toisaalta minulla on kyllä aika isot taskut. Mies vain pyöräilee pyöräilemästä päästyäänkin, ja käy lisäksi salilla, jossa hänen tavoitteenaan on kuulemma treenata jalkansa "pyyleviksi". Saisi hänkin luvan vähän kävellä.

ADD-säikähdyksen lisäksi viikon pääuutinen on se, että sain uusittua passini. Hieno juttu, vanha menikin umpeen jo miltei vuosi sitten. Toki tein hakuprosessista valtavan numeron. Kävin passikuvassa Ateneuminkujalla (hylättyäni ensin kaksi paikkaa; toisessa jonoa, toinen liian pieni ahdistava kioskimainen hökkeli). 

Kolmannessa minua vastassa oli tinkimätön ammattilainen. Ensin hän komensi minut tuoliin ja  halusi minun pitelevän valoa heijastavaa alustaa leukani alla. Sitten hän mittaili ja  leikkaili kuvia loputtomiin, mutta lopetti äkkiä ja sanoi että, hetkinen, tässä paperissa on joku naarmu, tulostan uudet. Tuskastuin välittömästi.
Minä: Montako siihen passiin oikein tarvitaan?
Ammattilainen: Yksi.
Minä: No tässähän on näitä jo vaikka kuinka monta! Älä suotta vaivaudu tekemään lisää.
Ammattilainen: Pakettiin kuuluu kuusi kuvaa.
Minä: Mutta minä en HALUA niitä, heitän ne ROSKIKSEEN!
Ammattilainen: Aivan sama minulle. Pakettiin kuuluu kuusi kuvaa ja kuusi kuvaa minä tuohon kuoreen laitan. Eihän sitä tiedä vaikka saisit päähäsi matkustaa Venäjälle, tämä käy myös viisumiin.
Minä: No, en ainakaan NÄILLÄ näk..
Ammattilainen: Tai kulkulupa! Voit tarvita kuvia mihin tahansa, eivät nämä paljon tilaa laatikossa vie.
Ja hän jatkoi kuvien kanssa touhaamistaan tinkimättömällä ammattitaidolla kunnes laatu tyydytti hänen kriittistä silmäänsä eikä minun auttanut muu kuin odottaa kiltisti.

Seuraavana aamuna kävelin kuvieni kanssa Pasilaan jättämään passihakemuksen.  Olin etuajassa ja hermoilin kun pelkäsin etten löydä perille, mutta sitten vastaani käveli aamutelevision Kirsi ja tiesin että nyt ollaan jo lähellä! Hän oli juuri päässyt töistä (sillä olin nähnyt hänet ruudussa vain tunti sitten), vaikka oli vasta aamupäivä Moneltakohan oli raukka herännyt? Tulen hänestä aina hyvälle tuulelle, sillä hän tuo mieleeni pikkuoravan,  Tikun tai Takun. Samanlaiset silmät ja innostus. Kun ikävä virallisen aikuismainen passiasia oli hoidettu, muutuin hetkessä rehvakkaan rennoksi ja  kävelin Pasilasta  letkein askelin Talvipuutarhaan. Se on ihana, sielua virvoittava paikka.

Luulin jo kuulleeni pensaan hyräilevän, mutta sitten äänen lähteeksi paljastuikin onnellinen työntekijä, joka kyykki kasvien seassa kitkemässä. Mutta olisi se voinut olla pensaskin, se on niin taianomainen paikka.

Soitin miehelle, että olen päättänyt nauttia lounaani tänään Talvipuutarhassa, että tuopas jotain syötävää, mutta hän sanoi että ei käy, koska hän on töissä, mutta että hänellä on PAREMPI idea, nimittäin se, että minä menen kaupan kautta kotiin ja teen jotain hyvää ruokaa valmiiksi kun hän pääsee töistä. 

Tänä aamuna suuntasin aamulenkille Kaivopuistoon ja Katajanokalle.

Ihana ilma, kevään valo ja aurinko lämmitti selkää.

Koiria näkyi ja muutenkin puitteet olivat upeat ja inspiroivat.

Aion lisätä lenkkien pituutta ja uskaltautua uusille reiteille tässä kevään mittaan. Seuraavaksi aion kävellä Käpylään! Ja nettitestit jätän sikseen. Näillä sitä on joka tapauksessa mentävä.

 Matti Johannes Koivu: Menossa vai tulossa: http://www.youtube.com/watch?v=mP_XMFGu06Q