Ii-ha-haa

Narinkkatorilla oli eilen kiinalaisen uuden vuoden kunniaksi juhlat. Niiden päälle järjestettiin vielä Töölönlahdella ilotulitus. ILOTULITUS! Häpeän myöntää, mutta rakastan ilotulitusta (ja lentämistä).  Tai rakastaisin. Itse asiassa lennän minnekään ani harvoin, kertaakaan eläissäni en ole ampunut raketin rakettia, ja kaiken huipuksi jostain kohtalon oikusta en näköjään onnistu edes näkemään ilotulituksia. Koko eilisen olin aivan täpinöissäni odottaessani Hevosen vuoden alkamiseksi järjestettäviä kemuja ja varsinkin sitä ilotulitusta. Lelukaupan viimeinen asiakas olisi ajanut minut hulluuteen, jos ei olisi ollut niin hellyttävän hassu.

 

Asiakas (sympaattinen suomea ulkolaisella aksentilla puhuva nuorehko mies):
” Mitä minä otan?! Kauppa menee KIINNI!!”
Minä: ”No, ota vaikka tuo.” (pandakuvioinen reppu)
Asiakas: ”Minä en TYKKÄÄ tuosta! Voi voi voi....!” (kulkee ympäri kauppaa, kädet teatraalisesti ohimoillaan, äkkää eläinsateenvarjot, sieppaa toiseen käteensä pinkin norsupäisen ja toiseen sateenkaarenvärisen ankkapäisen) ” Ovatko nämä hienoja?”
Minä: ”Ovat.”
Asiakas: ” Mutta tykkääkö kummityttö?”.
Minä: ”Tykkää.”
Asiakas: ”Mutta kummasta enemmän?!” (heristelee sateenvarjoja kädet levällään).
Minä: ”Tuosta.” (osoitan pinkkiä norsuvarjoa).

Lopulta kun olin saanut hänen lahjansa (sateenvarjon lisäksi puinen vetolelu, kun ensin olimme pohtineet pitkään mikä vaihtoehdoista on paras pojan eläin  (kissa, villakoira, basset, pupu, kettu, pingviini...) pakettiin, oven lukkoon, imuroitua, luututtua, suljettua kassan ym. kello oli jo lähempänä puolta seitsemää ja olin enemmän kuin valmis ryntäämään suoraan Narinkkatorille karkeloimaan ja ottamaan selvää mitä hevosen vuosi toisi tullessaan apinalle (minä) ja rotalle (mies ja ystäväpäriskunta).  Mutta sen sijaan että rotat olisivat jo olleet nauttimassa juhlahumusta, he olivatkin meillä, eikä heillä ollut mikään hoppu kylmään talvi-iltaan jonkun horoskooppihömpötyksen perässä. Levottomuuteni kasvoi, orastava päänsärkyni yltyi.

 

Kun lopulta sain vastahakoisen porukan kadulle, syntyi oitis kiistaa mennäänkö ratikalla vai pitääkö kävellä vaikka jokainen minuutti oli siinä vaiheessa kultaakin kalliimpi ja kävely Ruttopuiston läpi oikaisten joka tapauksessa paljon nopeampaa. Kun pääsimme Mannerheimintielle ensimmäiset raketit (tai niiden pikku pilkahdukset) näkyivät rakennusten takaa. Kiristimme tahtia, pauke yltyi. Sokos peitti kaiken näkymän. Mieleni musteni.  Lasipalatsin kohdalla pauke lakkasi ja sydän valahti vatsaani. En muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä pettynyt. Silmäni kostuivat kyynelistä. Olisin voinut itkeä (ja itkinkin vähän) turhautumisesta ja pettymyksestä. Se että itkee kun ei näe ilotulitusta, on ok 4 -5 –vuotiaalle, mutta ei enää 45-vuotiaalle. (Mies, se rotta, tosin sanoi, että hienoa että pääsit noin hyvin kosketuksiin tunteittesi kanssa.). Ei ollut. Se oli kurjaa.

Hauskaa hevosen vuotta kaikille nyt kumminkin!

 

Lapinlahden linnut: Olisiko käynyt niin: http://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q