Uljastelua

Ihaninta nettikeskusteluiden seuraamisessa on se, että voin harjoittaa lempipuuhaani salakuuntelua aivan sumeilematta ilman paljastumisen pelkoa ja aina silloin tällöin tulen palkituksi täydellisellä lauseella. Eräässä keskustelussa aloittaja ihmetteli millaisia mämmikouria heidän vieraansa ovatkaan. Kotiväeltä ei mene koskaan mitään rikki, lapsetkin osaavat käsitellä tavaroita rauhallisesti ja varoen, mutta annas olla kun kutsutaan väkeä kylään; heti alkaa tavaraa hajota. Aloittaja laskeskeli, että hänen hienosta kahviserviisistäänkin on kömpelöiden vieraiden käsissä hajonnut jo niin ja niin monta kuppia ja kakkulautasta. Ensimmäisissä kommenteissa hän sai vielä vähän sympatiaa osakseen, mutta kauaa ei tarvinnut odottaa kun ensimmäinen jo poltti päreensä ja kirjoitti äkeissään, että hittoako (oikeastaan hän käytti vielä vahvempaa ilmaisua) siinä uljastelet astioillasi, että kata ensi kerralla peltikupit pöytään, jos kerran noin nipo olet! Uljastella! Siinä uusi lempiverbini. Aloin heti miettiä kuka on kovin tuntemani uljastelija. Isä, ilman muuta, joka uljastelee paitsi omilla suorituksillaan, myös muiden saavutuksilla, kunhan ovat edes etäisesti sukua tai heillä on jokin side Luopioisiin. Mies uljastelee pyöräilemiensä kilometrien määrällä. Äiti  ei uljastele koskaan  millään.  Minä taidan olla sisarusparven kovin uljastelija, varsinkin mitä kirpputorilöytöihin ja sipulikukkien määrään ja loistoon tulee (tällä viikolla uljastelua kirvoittaneet löydöt ovat kokoelmastani puuttunut Anne Friedin saattohoitoa koskeva kirja ”Lempeän kuoleman tyyssija” 1e ja Ted Bakerin harmaa neuletakki 1,50!). Ja nyt minustakin voi tulla astioilla uljastelija, kun kauan himoitsemani lautaslähetys saapui lelukauppaan. Meillä on nyt kuusi lintu- ja niin ikään kuusi kalalautasta. Voimme järjestää kalaasit! 

Lisäksi voisin uljastella torstaisella Bella Figura- balettikokemuksellani. Hyvä, että kerrankin sain itsestäni sen verran irti, että hankin lipun ja menin. Se oli hienoa ja kohottavaa. Olin oikeasti vaikuttunut! Kävelin suoraan töiden jälkeen lelukaupalta Oopperatalolle kipakassa viidentoista asteen pakkasessa.  Minulla oli huokea paikka korkealla ja sivussa. Hyvin sieltä silti näki. Näin suoraan orkesterimonttuun, panin merkille yhden viulistin pikkuruiset mustat sandaalit ja toisen punaisen liinan jolla hän pyyhki joustaan ja näyttämön pienet tanssijoiden apuna toimivat merkkiteipit. Näin mitä permantolaiset puuhasivat ennen näytöksen alkua (hivelivät ja sivelivät puhelimiaan). Mielikuvitukseni ryhtyi oitis laukkaamaan. Mitä jos paikallani istuisikin joku katkera sekopää, joka hautoisi kostoa permannolla uuden kumppaninsa kanssa kuhertelevalle, hänet hylänneelle miehelle/naiselle ja kun valot sammuisivat,  kiipeäisi kaiteelle ja LOIKKAISI alas ja kuuluisi kauhea pamahdus ja kirkumista, valot sytytettäisiin ja kaikki olisi yhtä veristä mössöä ja sitten asiaa alettaisiin TUTKIA ja pikkuhiljaa tietoon tulisi lisää ja lisää yllättäviä yksityiskohtia? Äh, liian Donna Leonia. Takaisin balettiin. 

Kuulin tossujen kopsahdukset, näin raajojen venyvän uskomattomiin asentoihin ja tunsin ihollani sen latautuneen hiljaisuuden, kun musiikki loppui ja tanssi silti jatkui ja jatkui. Kotimatkalla mietin tanssijoita ja heidän työtään ja mitä he tuollaisen intensiivisen esityksen jälkeen mahtavat tehdä. Muistin yhden nuoruuden lempikirjoistani, Toni Bentleyn "Tanssijan talvi", jossa hän kertoi päiväkirjamaisesti eräästä New York City Balletin talvisesongista. Siitä miten hän ilta illan jälkeen yhtenä kuorolaisena muiden joukossa lavalla eteerisenä seistessään mietti pyykkejään ja  että pitää muistaa ostaa kissanhiekkaa.  Illat ja näytösten välit menivät veristen varpaiden hoivaamisessa. Jokainen oli kehittänyt omat niksinsä ja konstinsa, jotta pääsisi seuraavana aamuna ylipäätään sängystä ylös.  Ja lounaaksi hotkaistiin kylmä jogurtti ja kaalisalaatti.  Paitsi kiitospäivänä, jolloin syötiin kalkkunaa, kerrottiin kalkkuna-aiheisia vitsejä ja kuulemma tanssittiinkin kuin kalkkunat. 

Mitähän nuo Bella figuran kauniit ja lihaksikkaat tanssijat miettivät tanssiessaan ja mitä he tosiaan NYT tekevät. Menevät kotiin ja syövät...viiliä? Ehkä kuitenkin jotain tuhdimpaa. Tuommoisten liikkeiden suorittamisessahan on kauhea homma. Grillikylkeä? Itse nautin balettielämykseni kruunuksi kotiin päästyäni miehen valmiiksi lämmittämää mustaa makkaraa. Aion ehdottomasti mennä uudelleenkin. Myös oopperaan! Lehteilin jo ohjelmavihkosta asiantuntijan ottein... Karita Mattila on NIIN upea ja rempseä. Kerran joku kysyi mikä hänen hehkeytensä salaisuus on, ja hän vastasi että "treenaan kuin perkele!". Mutta sen Jenûfa-oopperan tarina on aivan käsittämättömän surullinen. Jos haluan ehdoin tahdoin katsella, miten naiselta viedään kaikki, voin katsoa jonkun Lars von Trierin elokuvista. Ehkä valitsenkin häntäheikki Don Giovannin. Tai Kaunottaren ja hirviön (se ei ole oikeastaan mikään vaihtoehto, sen käyn katsomassa ehdottomasti, yksin ja salaa, se on satu, en halua miestä enkä ketään muutakaan siihen ilkkumaan ja virnuilemaan). Mies saa tulla mukaan johonkin muuhun esitykseen (hän osoitti jo varovaista kiinnostusta). Vaikka Don Carlokseen, johon on näköjään ahdettu kirkon ja valtion valtataistelua ja rakkausdraamaa ja vaikka mitä.

Tämä ei ole uljastelua, mutta toinen vaikuttava kokemus tällä viikolla oli matka saattohoitopotilaan seurana Yrjönkadun peruukkikauppaan ja takaisin. Otimme taksin molempiin suuntiin. Niin pehmeästi hyrisevät autot, upottavat penkit ja lempeät ja hienotunteiset kuskit, jotka pyörittivät autojaan ahtaissa kulmissa mestarin ottein. Molemmat kuskit olivat naisia. Miten joku voikin osata ajaa autoa niin varmasti ja tyylikkäästi? Ei mitään arroganttia ruopimista tai aggressiivista puikkelehtimista. Ajattelin, että tuommoinen minäkin haluaisin olla. Menisin vain minne haluan tekemättä matkalla olevista haasteista kauheaa numeroa. Poikkesimme myös cappuccinolle kahvilaan Bulevardilla ja toinen kysyi että leikitäänkö, että ollaan Italiassa johon toinen, että leikitään vain. Sitten katsoimme alas valtaviin kuppeihimme, joissa oli kyllä oikein mallikas ja kauniisti kuvioitu vaahtopinta ja toinen sanoi, että siellä olisi kyllä pienemmät kupit, johon toinen, että niin olisi. 

 Eilen ennen töihin menoa katsoin elokuvan Jumalaiset JaJa-siskot ja puin puhelimessa kumpaistakin riivaavaa keski-iän kriisiä Tukholman ystävättären kanssa. Hän täyttää heinäkuun lopussa viisikymmentä. Kysyin miten hänen syntymäpäiviään juhlitaan ja hän sanoi että ei ehkä mitenkään. Hänellä on kuulemma niin lapsellinen tukkakin... Otsatukka, vaikka monella hänen ikäisellään näyttää olevan ihan oikea kampaus!  Minä puolestani uskouduin kokemastani herättävästä hetkestä ratikassa. Nojasin päätäni ikkunaan ja yhtäkkiä päähäni pälkähti, että mitä, jos vain päättäisimme että jäämme Helsinkiin loppuiäksemme! Juuri aiemmin olin leikitellyt ajatuksella että mitä jos muuttaisimmekin Hankoon. Se, että lopettaisi alituisen haikailunsa ja päättäisi tietoisesti jäädä tuntui aivan vallankumoukselliselta ja hirveän radikaalilta ajatukselta. Ja aika pelottavaltakin. Emme rohjenneet jatkaa syntymäpäivä/asuinpaikka-aiheista pitempään. Mutta ajatus on kuitenkin oraalla.

Mary Chapin Carpenter: Passionate Kisses: http://www.youtube.com/watch?v=5TCMpA5TfHc