Mitäs?

Tammikuu on jo hujahtanut yli puolenvälin. Helsinkiin on tullut talvi, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Korkeapaineen ja valon myötä tuntuu kuin olisin saanut viimein vedetyksi pääni ulos juuttisäkistä, mikä tuntui ihanalta, varsinkin kun  en edes ollut tajunnut pääni olevan siellä! Pakkasen ja vaatimattoman lumikerroksen innoittamana vein karvamattomme tuuletusparvekkeelle ja kuinka ollakaan, juuri kun olin nostamassa hirvitystä kaiteelle, käteni ikään kuin menivät aivan veltoiksi ja matto valahti parvekkeen lattiaa peittävään neitseelliseen lumeen. Ja voi hyvänen aika sentään, että pitikin sattua!, sama tapahtui vielä toistamiseen (toisinpäin) ja sitten vielä unohdin maton parvekkeelle pakkaseen puoleksitoista vuorokaudeksi... Teki sille hyvää.

Pakkanen on tehnyt ihmisistä tehokkaita ja lelukauppaan tullaan kun on jokin tarkka, ennalta mietitty tarve. Kassapöydän eteen ilmestyy untuvatakkiin ja paksuihin talvitöppösiin sonnustautunut hahmo, ja jostain pipon ja useaan kertaan kaulan ympäri kiedotun huivin välimaastosta kuuluu: "Yksi myyrä ja paketti muovailuvahaa, kiitos."

 Mitäs muuta? No, olen nähnyt meren jäätyvän. Lisäksi olen antautunut kulttuurielämyksille ja käynyt useassa taidenäyttelyssä, yhdessä tosi järkyttävässäkin

ja parissa superihanassa. Uudenmaankadulla on gallerioita vieri vieressä ja yhdessä on parhaillaan näytillä Emmi Mustosen Vermeer-sarja. Galleristi on suloinen ja intohimoisesti asialleen omistautunut. Kerran hän suorastaan kiskaisi minut käsikynkästä sisään galleriaan suoraan kadulta, kun erehdyin vähän hidastamaan vauhtia sen kohdalla ja hän vahtii, että tauluja katsotaan ajatuksella. Nyt hän kovisteli kahta korkeahkon iän saavuttanutta turkkirouvaa, että ”Nooooh? Kai te huomasitte tuon nykyaika-aspektin, joka tauluissa on mukana?” johon rouvat hädissään että ”Juujuu, kyllä kyllä kyllä!!” Ja minä jo naureskelin mielessäni, että nyt rouvat saavat kyytiä, ja olin jo poistumassa vaivihkaa kun hän äkkäsi pakoyritykseni ja kysyi haastavasti, että ”Mikä sinusta noista on paras?”. Onneksi en ollut ollut unessa ja olin oikeasti kiinnittänyt erityishuomiota pariin tauluun, ja pystyin osoittamaan yhtä suoralta kädeltä, että tuo, johon hän esitti välittömästi jatkokysymyksen, että ”Miksi?” ja minä olin ihan että tuohan on oikea herhiläinen ja antaisi nyt, herranen aika sentään, ihmisen OLLA ja  änkkäsin tuskastuneena jotain ja sitten hän kertoi auliisti ja kiinnostavasti  Emmin töistä enemmänkin ja jos minulla olisi ollut tonni ylimääräistä, olisin helposti  voinut  ostaa yhden.

Päätin perustaa joulubonuksistani yksityisen rahaston, kulttuurirahaston, josta myönnetään sumeilematta avustusta (minulle!) kaikkiin kulttuurielämyksiin, joihin vain keksin sitä hakea. Kävin teatteri Takomossa katsomassa ”Sinusta tehtiin laulu”-näytelmän. Yleisössä oli näyttelijöitä ja muuta kulttuuriväkeä enemmän kuin lavalla konsanaan. Lisäksi minulla on jo hankittuna lippu Oopperan Bella figura- balettinäytökseen. Olen päättänyt käydä kerran myös oopperassa. En ole ollenkaan oopperafani. Mutta minusta olisi ihanaa olla sellainen! En vain pysty. Mutta haluaisin päästä edes vähän jyvälle siitä mikä siinä on ihmisiä jaksanut kiehtoa iät ja ajat niin että Pikku Naisia-elokuvan Jokin oikein itki ja hihkui ja Pretty Womanin piinkova prostituoitu herkistyi kyyneliin sitä kuunnellessaan.   En ole vielä varannut lippuja ja totuuden nimessä on sanottava, että toistaiseksi olen katsellut ohjelmistoa sillä silmällä , että mikähän näistä olisi vähiten kauhea ja  pitäisikö valita se missä on ylilyövimmät  ja näyttävimmät lavasteet vai se mikä on musiikillisesti kliseisin ja elokuvista tuttu. Mietin asiaa.

Aion olla kulttuurivuoteni mittaan  avarakatseinen ja valmis antamaan mahdollisuuden monenlaiselle tarjonnalle stand up-esityksistä sirkukseen ja farssiin asti ja olen avoin myös spontaaneille yllätyksille, kuten Kluuvista Kaisaniemeen johtavassa tunnelissa kuulemalleni nokkahuiluversiolle ”It’s now or never”-kappaleesta, joka sai minut hörähtämään naurusta ääneen ja siitä seuranneen nolostuksen vallassa tyhjentämään kukkaroni hilut (1,20e) nokkahuilistin edessä nököttävään hattuun. Niin ja haluan ehdottomasti käydä Svenska Teaterissa katsomassa ihan mitä tahansa. Mies on ilmoittautunut halukkaaksi tulemaan mukaan ainakin joihinkin teatteriesityksiin.

Lisäksi olen tietysti lukenut kirjoja. Insiproivin oli Arno Kotron Christer Lybäckistä kirjoittama elämäkerta ”Veitsen terällä”, joka kertoo miten paatuneesta alkoholistista ja roistosta tuli sinnikkyydellä ja kovalla työllä kirurgi ja miten hän jossain vaiheessa kävi sairaalassa töissä teltasta käsin ja pitkään myös asuntovaunusta, kun koko kirurgin palkka meni vanhojen velkojen maksuun, mutta nyt on toki pelit ja vehkeet, ja mikä tärkeintä, työ jossa tuntee todella saavuttaneensa jotain ja jonka kokee omakseen. Ihanin taas oli Martha Manningin, amerikkalaisen psykologin ja terapeutin kirja ”Undercurrents. A Life Beneath the Surface”, jossa hän kertoo masentumisestaan ja hitaasta toipumisestaan. Se on hauska ja lämmin kirja. Martha muun muassa kertoo, miten hänen potilaansa joka oli sairastunut parantumattomaan syöpään oli ennen kuolemaansa halunnut kiittää Marthaa siitä mitä hän oli sanonut, koska se oli lohduttavinta, mitä kukaan oli hänelle osannut siinä tilanteessa sanoa, ja niin TOTTA ja VIISASTA. Martha oli ollut tietysti mielissään ja ajatellut että tässä se vuosien opiskelu ja ihmismielen tutkiskelu nyt palkitaan, juuri tämän vuoksi minä tätä teen, mutta hän ei ollut muistanut mitä tarkalleen ottaen oli tilanteessa sanonut, joten hän pyysi potilasta virkistämään muistiaan. Lause oli ollut ”This really sucks.”.

 

Rem: Everybody Hurts: http://www.youtube.com/watch?v=Y6yUY7M9yfw