Terveisiä Pariisista! Viikonlopun kohokohdaksi, jos nyt niin voi kanssaihmisen maahanpanijaisista sanoa, muodostuivat yllättäen ranskalaisten palvoman rokkimiehen, Johnny Hallydayn valtiolliset hautajaiset, joita pääsimme seuraamaan aitiopaikalta. (Vaikka kyllä minä sain paljon iloa ihan siitäkin, että pääsin käyttämään sellaisia sanoja kuin "pamplemousse" tai "confiture" ja kun pieni, sievään toppatakkiin puettu tyttö töttöröi edessämme jalkakäytävällä ja sanoi sitten kohteliaasti "pardon, pardon").
Televisiossa ei juuri muusta puhuttukaan, miljoonat seurasivat tapahtumia sen kautta ja kansaa oli kokoontunut katujen varsille ja Place de la Concordelle ja Champs Elyseelle ja turuille ja toreille kunnioittamaan idolinsa muistoa. Olimme aivan äimistyneitä, minä heti kun avasin television hotellihuoneessa (Marilyn-teemainen, juuri niin ihana kuin pitikin, perinteikkään "Le Cordon Bleau"-huippukokkikoulun naapurissa, katsokaa vaikka!)
ja näin miten kyynelsilmäiset tikkitakkirouvat ja viisikymmenlukulaisittain pukeutuneet turvonneet ikämiehet olivat asettuneet asemiin aamuvarhaisella Johnnyn kotitalon ja Madeleinen kirkon edustalle ja toimittaja haastatteli heitä ja teeveessä luvattiin "näyttää kaikki koko päivän". Mutta ilma oli aurinkoinen ja me olimme, herran jestas sentään, Pariisissa, joten lähdimme toki ulos aistimaan tunnelmaa. Totuuden nimessä on sanottava, etten tiennyt koko Johnnystä ennen kuin naurettavalta kalskahtavan nimen, mutta nyt olen toki jo paljon viisaampi. Ensimmäisessä kahvilassa johon poikkesimme, hautajaisten etenemistä näytettiin televisiosta ja kanta-asiakas astui sisään. Hän kätteli tiskin takana seisseen miehen ja puisteli sitten päätään murheissaan: "Aaaaaaaaahh, Johnny, Johnny, Johnny..."
Jatkoimme matkaamme kohti Place de la Concordea, jossa jättiscreeniltä näytettiin Johnnyn musiikkivideoita ja maailmanpyörään oli kiinnitetty hänen julisteensa. Poliisiautoja oli tiiviissä riveissä ja rynnäkkökiväärein varustettuja poliiseja myös. Ne poliisit, joilla ei ollut kivääriä, räpläsivät puhelimiaan ja rupattelivat keskenään. Näin edessäni tosifanin, jonka takinselkämystä koristi valtava kuva Johnnysta. Sanoin miehelle, että tuo tietää takuulla parhaat mestat, seurataan tuota äijää, mutta hän pysähtyikin muutaman kymmenen metrin välein varmistelemaan poliiseilta, että on varmasti menossa oikeaan suuntaan ja sitten hän taas jatkoi matkaa puolijuoksua. Tajusin, ettei äijä tiedä meitä enempää, hän on tullut jostain Toulousesta, ja miksei olisi, kyseessähän oli maansuru, joka tuntui koskettavan kaikkia nykyistä ja entisiä presidenttejä, sekä eturivin näyttelijöitä, kuten Jean Renota ja Marion Cotillardia myöten.
Minä olin aluksi lähinnä vain uteliaan innostunut, mutta kun vierestäni kulki mustaan hattuun ja pukuun sonnustautunut herrasmies vaimo käsipuolessaan, ja näin miten kyyneleet vierivät miehen poskilla minäkin pillahdin itkuun. Sitten Tuileriesin puiston viereltä alkoi kuulua meteliä, arkkua saattaneet sadat Harley Davidsonit ajelivat siinä arvokkaan saattotyönsä tehtyään. Monen kyydissä oli kaksi henkilöä ja takimmainen oli levittänyt kätensä siiviksi ja pyöriin oli kiinnitetty lippuja ja monet soittivat kovalla Johnnyn musiikkia. Joku paikallinen tuli hehkuttamaan minulle pyöräkulkueen hienoutta ja suuruutta ja vapaaehtoisten motoristien auliutta, mutta enhän minä osannut muuta kuin elehtiä ja nyökkäillä innostuneesti ja hymyillä. Menimme puistoon kahvilaan, jonne kuulimme vielä miten rokki vaihtui hienoihin puheisiin, hautajaismusiikkiin ja lopuksi soitettiin vielä Edith Piafin "Le ciel bleu". Siinä vaiheessa itkin jo aivan valtoimenaan ja vannoin miehelle, että tästä lähtien en kuuntele enää kenenkään muun kuin Johnny Hallydayn musiikkia! Mutta sitten viereemme tuli kekkelehtimään soma auringossa hehkuva lintu, ja keskityin kuvaamaan sitä.
Hetken kuluttua olimmekin jo rue de Rivolilla, jossa mies tutki innokkaana näyteikkunoita. "Mitä, pantalon 1036€!?".
Kun sitten maanantaina olimme jo valmistautumassa kotimatkaan Orlyn lentokentällä, ja olin juuri saanut nielaistuksi viimeisen palan joulukuusen muotoisesta, suklaapäällysteisestä briossistani, alkoi kuulua kauheaa pauketta ja rytinää: tuuli oli onnistunut irrottamaan isoja kappaleita terminaalin seinästä ja katosta. Kattoritilöitä tipahteli myös jo koneeseen jonottavien ihmisten niskaan! Koneeseen nousemisesta niissä olosuhteissa ei tietenkään tullut mitään. Meidät siirrettiin toiselle portille, mistä seurasi paitsi ylimääräistä odottelua ja hässäkkää, myös sellainen ilo, että pääsimme kuulemaan itsensä Helena Petäistön jutustelua. Hän oli matkalla Helsinkiin markkinoimaan uutta kirjaansa "Minä ja Macron", (vai oliko se "Macron ja minä"?, joka tapauksessa, kirja julkaistaan torstaina ja pikkusisko oli kateellinen, sillä hän rakastaa Helenan kirjoja.) Salakuuntelin korvat höröllä.
"Orly on vanha ja surkea, huonosti rakennettu jo alun perinkin, mutta Charles de Gaulle vasta kauhea onkin!", Helena virkkoi. "Missään ei varasteta niin paljoa tavaraa matkalaukuista kuin siellä, yritän aina jättää laukkuni niin viime tipassa kuin mahdollista..." Hänkin oli innoissaan Johnnyn hautajaisista ja nosteli lentokenttäkioskin muovikassista esiin lukuisia aikakauslehtiä, jotka kaikki oli omistettu Johnnylle. Ja miten upeasti hän osasiskaan tiivistää laulajan uran:: "60-vuotinen ura! Tuli Belgiasta Ranskaan pennittömänä 16-vuotiaana ja vaihtoi nimensä amerikkalaiselta kuulostavaan. Meni naimisiin Sylvie Vartanin kanssa ja sitten monen muun, mutta viimeiseksi vaimoksi jäi Laeticia, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen lapsenlapsensa, mutta liitto kesti yli kaksikymmentä vuotta. Ranskalaiset eivät osaa organisoida mitään, paitsi seremonioita ja paraateja, ja tässä se taas nähtiin. Vastaavia hautajaisia on nähty vain kolmet. Tällaista emme saa enää kokea koko elinaikanamme! Presidentti Macronin Brigitte-vaimo oli mukana organisoimassa hautajaisia, hän on fiksu nainen, naiset rakastavat häntä! Macronkin on fiksu, parasta mitä Ranskalle on tapahtunut vuosikymmeniin. Ei! Parasta, mitä koko Euroopalle on tapahtunut!"
"Orly on vanha ja surkea, huonosti rakennettu jo alun perinkin, mutta Charles de Gaulle vasta kauhea onkin!", Helena virkkoi. "Missään ei varasteta niin paljoa tavaraa matkalaukuista kuin siellä, yritän aina jättää laukkuni niin viime tipassa kuin mahdollista..." Hänkin oli innoissaan Johnnyn hautajaisista ja nosteli lentokenttäkioskin muovikassista esiin lukuisia aikakauslehtiä, jotka kaikki oli omistettu Johnnylle. Ja miten upeasti hän osasiskaan tiivistää laulajan uran:: "60-vuotinen ura! Tuli Belgiasta Ranskaan pennittömänä 16-vuotiaana ja vaihtoi nimensä amerikkalaiselta kuulostavaan. Meni naimisiin Sylvie Vartanin kanssa ja sitten monen muun, mutta viimeiseksi vaimoksi jäi Laeticia, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen lapsenlapsensa, mutta liitto kesti yli kaksikymmentä vuotta. Ranskalaiset eivät osaa organisoida mitään, paitsi seremonioita ja paraateja, ja tässä se taas nähtiin. Vastaavia hautajaisia on nähty vain kolmet. Tällaista emme saa enää kokea koko elinaikanamme! Presidentti Macronin Brigitte-vaimo oli mukana organisoimassa hautajaisia, hän on fiksu nainen, naiset rakastavat häntä! Macronkin on fiksu, parasta mitä Ranskalle on tapahtunut vuosikymmeniin. Ei! Parasta, mitä koko Euroopalle on tapahtunut!"
Minä lähdin matkaan 48-vuotiaana ja palasin 49-vuotiaana monta ihanaa kokemusta ja yhtä eri väreissä välkehtivää Eiffeltornijäljitelmää rikkaampana. Kun kerroin miehen siskonpojalle Johnny Hallydaystä, hän sanoi että " Olipa siinä luihun näköinen äijä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti