Tulin juuri Terhosta. Yleensä lähijunalla matkustaminen ei ole mitenkään erityisen kohottavaa. Pahimmillaan vaunussa häälyy aggressiivinen väkivallan uhka, monesti ilmassa on ärsyttävää häröilyä, mutta tavallisimmin toki vain harmitonta, jurottavaa vaitonaisuutta. Toista oli tänään. Pari penkkirykelmää edempänä istui iloisesti lörpöttelevä mummo miehensä kanssa. Mummon kirkas ääni kantautui vaivatta korviini, mutta matalaäänisemmän miehensä vastauksista en ikävä kyllä saanut selvää. Salakuunteluni oli silti todella viihdyttävää.
- Karkkia? Pantteria?
- mmmmm
- Saako antaa omin käsin? Yksi, kaksi..noin! Kaikille kolmelle jalalle!
- mmmmm
Sitten hän keskittyi ilmeisesti iltapäivälehden ristikkoon.
- Niinistö? Viisi kirjainta, toinen "u"? Saulin toinen kirjain on "a". Onko semmoista kuin Tuomo Niinistö?
- mmmmm mmmmm mmmmm.
Mummo hylkäsi ristikon ja taisi siirtyä tv-osioon.
- Maajussille morsian?! Minkä takia?!
- mmmmmm
Ja sitten, harmikseni:
- Huopalahti! Tässäkö me jäädään pois?
Jäivät, katsoin ikkunasta heidän menoaan. Mummulla oli kirkkaankeltainen tikkitakki, miehellään vaalea poplari.
Hetkeä myöhemmin istuin jo Terhon oleskelutilassa viehättävän rouvan seurana, kun hän söi kaalilaatikko- ja hedelmäkiisselilounastaan.
- Tämä sairaus on semmoinen, että mikään ei maistu miltään. Syön puhtaasti vain ravitakseni itseäni, en nautinnokseni.
Samalla viereisessä pöydässä äiti juotti sairaalle pojalleen olutta, Zagrebista vierailulle tullut konserttipianisti soitti Chopinia ja erään potilaan omainen kumarteli talvipuutarhassa pienen rukousmattonsa päällä Mekkaan päin.
Menin käymään erään toisen potilaan luona. Olen tavannut hänet ennenkin. Puhumme aina ruuasta, mutta tänään myös kielistä ja musiikista. Sibelius-akatemian opettaja oli aikoinaan sanonut, että hänen sormensa ovat liian lyhyet konserttipianistille, joten hän oli siirtynyt soittamaan jazzia. Lisäksi hän on kulinaristi, mutta surukseen ei voi enää syödä mitään. Hän kertoo minulle miten pihvi kuuluu paistaa ja miten pihviliha kuuluu valita. Ei koskaan sitä punaisinta, kiinteintä lihaa, vaan sitä vähän tummunutta, kunnolla riippunutta, jonka syyt ovat vähän löystyneet. Hän puhuu kastikkeista, entrecotesta, lohimedaljongeista, kehuu Aleksanterinkadun Raffaelloa ja Stockaa vastapäätä olevaa Famigliaa ja haukkuu Kämpiä, jossa he ovat vaimonsa kanssa kerran käyneet syömässä "jotkut snobiannokset" ja menneet heti perään syömään McDonaldsille hampurilaiset. Hän kertoo työstään musiikkialalla, vaimostaan ja matkustelusta.
- On niin kurjaa, että pitää lähteä täältä. Minä olen vasta 75! Ja maailma on niin ihana, niin kaunis ja ihana...
Junailen takaisin kotiin. Poikkean Mediatorille katsomaan kuvajournalismikilpailun kuvia ja tulen siitä sitten kotiin jatkamaan Tito Collianderin "Kohtaamista", joka on todella nautinnollista luettavaa. Kun vielä satuin lukemaan sitä ennen Anna Gavaldan "Viiniä keittiössä", on Pariisikuumeeni nostanut päätään. Sinne on päästävä vielä tänä vuonna. Ehkä joulukuussa? Syntymäpäiväkseni? Koska maailma on kaunis ja ihana, ja Pariisi myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti