Ja Oscarin parhaasta naispääosasta saa...

...ta daa, Natalie Portman roolistaan Jacqueline Kennedynä Pablo Larrainin elokuvassa "Jackie"! Toivottavasti ainakin. Kävin äsken katsomassa ja olen edelleen vaikuttunut. Nenäliinoja olisi tarvittu enemmän kuin Titanicissa konsanaan, en ollut lainkaan varautunut moiseen tunnevyöryyn! Menkää katsomaan heti paikalla! 

Luin elokuvasta lehdestä, jonka sain eilen Tukholmanystävättäreltä (olisi kyllä korkea aika lakata kutsumasta häntä siksi, hänhän asuu nykyään länsirannikolla saarella, jonka nimi on Käringön) kun tapasin hänet Cafe Ursulassa aamukahvin (=smoothien) merkeissä.

Artikkelissa kerrottiin, että Natalie käytti paljon aikaa ja vaivaa Jackien omituisen aksentin, joka oli sekoitus new yorkilaista ja jotain epämääräistä eurooppalaista ynnä feikkibrittiaksenttia, oppimiseen. Lopputulos on aavemaisen hyvä. En kyllä tajua miksi tulin niin paljon itkeneeksi, eihän se nyt yllätys ollut että hänen miestään ammuttaisiin päähän, mutta Natalie puhalsi sielun niihin ikoniisiin kuviin aina arvokkaasti käyttäytyneestä Jacquelinesta. Ja ehkä minä itkin vähän sitäkin kun siinä näytettiin niin paljon Valkoista taloa ja väkisinkin tuli mieleen kuka siellä parhaillaan mellastaa.

Määränpäänä Cafe Ursula

Eilen tosiaan olin mennyt sopimaan treffit Cafe Ursulaan ja keli oli ihan kammottava. No, otin kakkosen ratikan Simonkadulta ja ajoin sillä Kaivopuistoon, josta tarvoin puiston poikki kahvilaan. Ei se loppujen lopuksi niin kamalaa ollut.Vaihdoimme kuulumisia puolisentoista tuntia.

Ystävättärellä oli auto, jolla hänen oli tarkoitus jatkaa Västanfjärdiin ja hän tarjoutui viemään minut kotiin. Kävelijänä suhtaudun aina tietyllä varauksella autoilijoihin enkä suoraan sanottuna istu kovin mielelläni tuttujen ihmisten kyydissä, sillä heistä paljastuu ratissa yleensä yllättävän aggressiivisia piirteitä, mikä puolestaan lisää entisestäänkin epäilystäni autoilijoita kohtaan. Bussi-, ratikka- ja taksikuskien kyydissä istun rentona ja mielelläni. No, olisihan se pitänyt nytkin arvata. Olimme jo päässeet Kampin keskuksen kulmalle, kun ystävätär pysähtyi keskelle suojatietä, jotta jo ylittämään lähtenyt mies pääsisi hengissä yli. Mies mulkaisi (ymmärrettävästi) ystävätärtä merkitsevästi, johon tämä puolestaan tuumasi, että "No, hymyä huuleen vaan, määhän päästin sut yli...HAISTA PASKA!".

Toisaalta kaikki on vaihtokauppaa ja minä olen valmis antamaan vaikka henkeni hyvän tarinan vuoksi. Oikeasti olen miettinyt, että en keksi mitään muuta syytä sille, että olen syntynyt maan päälle kuin kuulemaan ja lukemaan hyviä tarinoita ja kertomaan niitä sitten eteenpäin. Mikään muu ei yllä lähellekään kiinnostavuudessa. Mieskin on valittu lähinnä sillä perusteella, että hänellä on hauska tapa kertoa juttuja. No, Tukholmanystävätär (nimi on vakiintunut, en saa vaihdetuksi, pahoittelen) kertoi mahtavan jutun Erik Tawastjärnasta. En tiedä yhtään onko siinä totuuden häivääkään enkä sen puoleen piittaakaan. Juttu kuuluu näin: 

Musiikkitieteilijä Tawastjärna oli matkalla Turkuun luennoimaan Sibeliuksesta. Matka taittui jollain muhkealla autolla, olisiko ollut peräti Cadillac, jota ajoi yksityinen kuljettaja ja jonka kyydissä Tawastjärna istui pitkäkarvaiseen turkkiin sonnustautuneena (hän paleli herkästi). Salon kohdalla auto joutui hiljentämään ja Tawastjärna kurkisti ikkunasta ja tokaisi nyreissään:

"MIKÄ tämä on?! Miten täällä voi ihmiset asua?"

No joo, eihän tämä nyt kirjoitettuna niin hauska ollutkaan, mutta ystävättären esittämänä kyllä, varsinkin kun hän on itse viettänyt vajaan vuoden Salossa asuen rivitalossa "jossakin pellolla" ja koki Tawastjärnan närkästyneen ihmetyksen oivallisesti sanoittaneen hänen silloiset tuntemuksensa.

Tampereella sujui odotetusti. Vaihdoin talviverhot kevyempiin ja laitoin ruokaa omilla ehdoillani. Vanhemmat olivat hyvin ihastuneita uunibataatteihin. Isosisko puolestaan riemuitsi tuliaisistaan "Tämä on ilon päivä!" ja luovutti minulle "talvisesonkiin kuuluvat lahjat" (kirja, huulipunia, luomiväriä, nesessääri ja luomivärisetti).

Mies oli sillä välin vieraillut Educa-messuilla ja ostanut sieltä muutaman kirjan. Hän oli ajatellut minuakin; sain upean Venetsia-kirjan, jota aloin heti lehteillä ja jopa lukea ahnaasti. Mies puolestaan on viimeksi lukenut Hans Falladan 700-sivuisen romaanin "Yksin Berliinissä" jota suosittelee lämpimästi minullekin. Ehkäpä luenkin. Kirja on saanut ylistäviä arvioita ja aihekin on tärkeä ja totisesti muistamisen arvoinen.

Tänään minulla on pitkästä aikaa "oma päivä", sellainen joita minun pitää saada silloin tällöin jotten sekoa. En aio tavata ketään, (mitä nyt teidät päästin tähän väliin vähän kurkistamaan vapaapäiväni saloihin) mutta saatan lähteä vielä vähän ulos haahuilemaan tai mitä tässä nyt sitten keksiikin, mieskin on töissä pitkälle iltapäivään. Ja huomenna onkin sitten jo helmikuu, teemaleivonnaisten ja ystävänpäivän kuukausi.

Jackie, trailer: https://www.youtube.com/watch?v=o-mwwQgJq08

Kukonaskel kukon vuoteen

 Täällä ollaan ja taas monta kokemusta rikkaampana. Keho on nyt kokenut kaksi kokonaista viikkoa aineenvaihduntadieettiä, nyt on menossa kolmas ja ensi viikko on viimei että saatan jatkaa samaan malliin, koska oloni on kerrassaan mainio! Vain nämä proteiinintäyteiset päivät, keskiviikko ja torstai, ovat ankeampia syömisten suhteen. Silloin sitä saattaa kiertää Töölönlahtea takintaskussaan rutikuiva minigrip-pussiin pakattu kananrintafilee, jota sitten alkaa apeana järsiä tasan kello kymmenen (aina kolmen tunnin välein tulee syödä).

Mutta voisihan sitä vähän nähdä vaivaa, ja tehdä illaksi vaikka  vähärasvaisella jauhelihalla täytettyjä paprikoita,nyt kun on vapaapäiväkin. Eniten keskiviikossa ja torstaissa harmittaa se, että jään vaille aamukaurapuuroani, josta olen tullut riippuvaiseksi. Maanantaisin ja tiistaisin (hiilihydraattipäivät), laitan puuron sekaan mangoa ja mustikoita tai omenaa ja päärynää ja perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin keitän puuron mantelimaitoon ja laitan sekaan kuivattua kookosta, pähkinöitä, siemeniä, kanelia ja puolukoita. Rasvapäivinä aineenvaihdunta lähtee todelliseen lentoon, viimeksikin ihmettelin kun tuli oikein hiki heti syönnin jälkeen.

Raportoin innoissani miehelle, että minulla on syömisestä aivan paidanselkämys ja pikkuhousutkin hiestä märät! - Mahtavaa, kerro ihmeessä lisää itsestäsi, hän vastasi kuivasti. 

 No, ymmärrän että rajansa kaikella intoilulla ja muiden rasittamisella projektiensa suhteen, mutta sen vain sanon, että kun pikkusisko eilen aamulla ilmestyi oven taakse ja menin ripsivärituubi kädessäni kesken meikkauksen avaamaan, hän julisti, että you look fabulous! Mutta projekti on tosiaankin vasta puolivälissä.

Muutakin on tullut puuhasteltua. Kävimme miehen ja miehen ystävän kanssa Tieteen päivillä oppimassa uuden käsitteen, deliberalisaatio. josta kielitoimisto suosittelee suomennosta "keskusteleva päätöksenteko", mutta alan asiantuntijat pitävät parempana "puntaroivaa päätöksentekoa". Lisäksi olen käynyt yksin katsomassa La la landin, joka oli ihana. Kävin aamunäytöksessä ja sain taas juonittua itselleni kokonaisen penkkirivin niin, että edessäni ei istunut yhtään ketään, mutta en harmikseni onnistunut levittäytymään tavaroineni kuin kolmelle istuimelle. Mies ei halunnut tulla, vaikka luin hänelle ääneen uutisen, että Ryan Gosling oli roolia varten opetellut pianonsoittoa ja oppinut aika hyväksi jazzpianistiksi kolmessa kuukaudessa.

- Mitä? Kolmevuotias soittaa jatsia? Ethän sä edes pidä jatsista. Etkä lapsista.

Sen sijaan mies halusi nähdä Ben Affleckin gangsterielokuvan Live by Night ja kävimme katsomassa sen sunnuntaina ystäväpariskunnan kanssa. Kamalasti ampumista ja jonkun verran hienoja floridalaismaisemia. Elokuvan jälkeen olisimme normaalisti menneet lasilliselle tai syömään tai jotain, mutta nyt vietetään tipatonta ja toisekseen minulla oli jo kova kiire kotiin syömään bataattia ja lohta, johon ystäväpariskunnan mies kommentoi, että voi hyvä helvetti.

 Kävimme kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla ja törmäsin sattumalta samalla reissulla kahden kovasti ihailemani naisen, Vivica Bandlerin ja Solveig von Shoulzin, haudoille. Pitääkin taas lukea kumpaistakin. Bandlerin "Vastaanottaja tuntematon" oli kirjapiirissäkin muinoin hyvin pidetty ja keskustelua herättävä kirja. Ajattelen Vivicaa joka ikinen kerta kun kuljen Lilla Teaternin ohi, eli melkein päivittäin.

Poikkesin pitkästä aikaa Kallion kirjastossa ja nyt aion mennä pitkästä aikaa myös Rikhardinkadun kirjastoon. Onhan siellä hienoa. Viimeksi kävin siellä varmaan pari vuotta sitten mikä on ihan kauhea synti ja häpeä kaltaiselleni ihmiselle, joka ei kirjan lehdille sylje. Nytkin olen ahminut monta kirjaa putkeen. Harri Nykäsen "Likainen Harri - kaksikymmentä vuotta Erkon renkinä" oli  mielenkiintoinen. Virpi Hämeen-Anttilan "Käärmeitten kesä" oli kerrassaan viehättävä ja kirja myös esineenä kaunis, sisäkansiin painettuna Helsingin kartta ja lisukkeena punainen nyöri, jota saattoi käyttää kirjanmerkkinä, kyllä tuollaisillakin asioilla on paljon merkitystä. Sitten luin Tuuli Rannikon "Surmakierteen" ja nyt on menossa Hannu Mäkelän "Syksy Venetsiassa". On silti eräs kirja, jonka lukemista en saata odottaa, mutta olen siihen pakotettu, sillä kirja julkaistaan vasta 2018. Se on miehen siskon esikoisen dekkari "Jäätynyt tyttö", joka voitti tällä viikolla Johnny Knigan dekkarikilpailun ja jota raati kehui "kansainvälisen tason dekkariksi". Olemme kaikki hyvin ylpeitä Liinasta!

 Huomenna lähden käymään Tampereella. Joudun pakkaamaan eväät ja hankkimaan lisää paikan päältä pysyäkseni terveellisessä rasvassa. Ainakin avokadoja mukaan ja pähkinöitä. Isä ja äiti saavat luvan syödä samaa puuroa aamulla kuin minäkin ja muut ruuat sumplitaan niin, että kaikki saavat jotain sopivaa. Huomenna kiinalaisen horoskoopin mukaan apinan vuosi vaihtuu kukon vuodeksi. Sen ei pitäisi olla hullumpi, joten ei muuta kuin kukkoilemaan!

Another day of sun: La la land: https://youtu.be/QAq4S39WVYE

Someone in the crowd; La la land: https://youtu.be/s1ynqmyL_q0

Raivoa, voimaa ja aineenvaihduntaa

Viikon vaikuttajat: Johnny Rotten ja Haylie Pomroy

Ooh...aivoni ovat aivan muusia, olen hidas, tunnen itseni tyhmäksi ja keskittymiskykyni on tavallistakin huonompi. Äsken ajattelin, että viikkaanpa kuivat pyykit telineestä kaappiin, sain rullatuksi yhden pyyhkeen kun mieleeni juolahti, että kannattaa sittenkin laittaa "sohva"sänkymme siistiin kuntoon ja menin pöyhimään sen tyynyjä. Nyt olenkin yllättäen tässä bloggaamassa, mutta saa nähdä pääsenkö tässäkään maaliin saakka. Lisäksi päätäni kivistää nyt kolmatta päivää. Syy on pikkusiskon, joka usutti minut "aineenvaihduntadieetille", joka puolestaan kieltää (muiden muassa) niin sokerin kuin kofeiininkin 28 päiväksi, joka aika kuuria vähintään on määrä noudattaa, jotta aineenvaihdunta "puhkeaa roihuun". Katsotaan miten käy, mutta jos en neljän viikon päästä, jukoliste, KUKOISTA, niin eräskin pikkusisko saa kyllä kuulla kunniansa! Minulla on nyt takana kaksi hiilihydraattien täyteistä päivää, tänään on alkanut proteiinipitoisten ruokien jakso ja perjantaista sunnuntaihin on juhlaa, kun saa syödä hiilihydraatteja, proteiineja ja hyviä rasvoja, kuten avokadoja, pähkinöitä ja hummusta. Mutta siis ei kahvia, sokeria, alkoholia, kevyttuotteita, soijaa, maissia eikä vehnää. Saa nähdä miten kauan nämä kahvin ja sokerin vieroitusoireet piinaavat. Isosisko sanoi, että kun hän aikoinaan jätti kahvin, päänsärkyä kesti kolme VIIKKOA!

Nyt on aivan kammottava keli. Niin oli eilenkin. Tuulista ja harmaata. Mutta tässä välissä oli pari kaunista pakkaspäivää. Aion käyttää tässä postauksessa vain niinä päivinä ottamiani kuvia.

Kävin äsken uimassa, ja ensi kertaa näin sellaisen kokouimapuvun. Siis sellaisen haalarimaisen virityksen, jossa oli vähän jotain röyhelöntapaistakin. Puvun sisällä oli soma eksoottisen näköinen neito, jota hänen yhtä eksoottisennäköinen, mutta sellaiseen delfiininkouluttaja-asuun sonnustautunut ystävänsä tai treenarinsa yritti opettaa uimaan. Lähinnä se oli sellaista vaahtomuoviläpyskän ja altaan reunan varassa, matalassa päädyssä tapahtuvaa räpistelyä. 

Vakimummot menivät aivan sekaisin! En ollut uskoa silmiäni, kun näin parinkin sellaisen uimarin, joiden olin nähnyt aiemmin vain liukuvan hitain vedoin tyhjä katse silmissään ja korea uimalakki päässään mykkinä altaan päästä päähän, ryntäävän tyttöjen juttusille! Olen aina yrittänyt kuvitella millaisia ajatuksia ja muistoja siellä uimalakin alla liikkuu, mutta tyhjä katse ei paljasta mitään. Jokin noissa rouvissa kuitenkin antaa ymmärtää, että heidän elämänsä on saattanut olla sangen loistokasta ja hauskaakin muinoin. Ehkä he ovat asuneet jossain kauniissa talossa vaikkapa Eirassa (vaikka todennäköisemmin kuitenkin Töölössä) ja nähneet paljon maailmaa, antautuneet kenties johonkin luvattomaan seikkailuun, ja...?

No, nyt sain todistaa, miten kuollut katse heräsi eloon, kädet viuhuivat ja jalat myös, kun mummot (useampi vuoron perään, valmentaja ja opetettava olivat ihmeen kärsivällisiä) demonstroivat uimaliikkeitä.

- DUU LAIK TIS!, he kannustivat loiskuttaen vettä korkealle ja saivat vastineeksi jäykähkön hymyn.

Altaan matala puoli oli aivan ruuhkautunut tämän spontaanin uimakoulun vuoksi ja lopulta uimavalvojan oli pakko puuttua siihen räpistelyyn ja roiskutteluun. Hän kyykistyi altaan reunalle ja alkoi selittää eksoottisille neidoille jotakin, mummon seisoessa vieressä. En kuullut mitä, olin altaan toisessa päässä, mutta olin varma, että mummo puolustaisi suojattiaan henkeen ja vereen saakka, mutta väärässä olin. Heti kun tuli pieni vastoinkäyminen, mummo livahti tiehensä jättäen eksoottiset neidot kuuntelemaan läksytystä. 

Pikkusisko oli yökylässä, sillä hänellä oli tapaaminen Itäkeskuksessa, mitä hän hermoili, koska oli viimeksi käyttänyt metroa vuonna 1996. Koska olimme joutilaina, päätimme mennä miehen kanssa retkelle Itikseen. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo yli vuosi. Menimme pikkusiskon kanssa edeltä ja mies tuli seuraavalla metrolla Sörnäisistä suoraan töistä. Perillä Itäkeskuksen metrolaiturilla vertailimme matkakokemuksiamme.

- Menikö hyvin? Meillä oli semmoinen juoppo pariskunta siinä edessä ja Kalasataman kohdalla se nainen alkoi oksentaa ja sitten se pani tupakaksi.
- Jaa... ei mulla tommosta ollut, mutta pari tyyppiä siinä sanoi, että mahtavaa kun päästiin metroon, nyt on hyvä leikata koiran kynnet. Ja ne leikkasi kanssa. Semmoinen iso hurtta...

Pikkusisko oli riemuissaan nähdessään New Yorker-liikkeen ja halusi ehdottomasti poiketa sinne, vaikka oli matkalla tekemään kirjailijahaastattelua.
- Ethän sä nyt voi mennä tekemään haastattelua kauheitten shoppailukassien kanssa!
- No mutta sitä varten mulla onkin mukana tää iso kassi!

Palasimme kotiin kaksistaan miehen kanssa nyt kun pikkusisko oli opetettu käyttämään metroa. Laiturilla mies katseli kahta, vähän toisella kymmenellä olevaa poikaa, joilla oli pienet lasipullot kädessään.

- Kalanmaksaöljyäkö nuo pojat nuin reippaasti vetelee?

- Yskänlääkettä.
- Ai...? No, nehän on monet aika hyvän makuisia, kyllä...

Itis

Juttelimme pikkusiskon kanssa taas kirjoittamisesta. Olimme yksimielisiä siitä, että yksi vaikeimmista asioista on repliikkien kirjoittaminen, kun ei tiedä mistä sen ajatusviivan saa, koneesta tulee vain näppäimistöstä se pieni nysä. Pikkusisko oli kysynyt asiaa Pirkkalaiskirjailijoiltakin, mutta eivät hekään tienneet.

Pikkusisko jaksaa edelleen olla kiinnostunut kosmetiikasta. Katselin hänen iltatouhujaan.

.- Seerumia, vai?

- Juu! Tämä on todella tehokasta! Kallista tosin, mutta...avainsana on retinol!

- Mä en oikeasti tajua, miten sä voit aina langeta noihin...

- You tubessa on yksi nainen, joka on kuudenkymmenen ja jolla on TODELLA sileä iho, hän on käyttänyt...odotas mä haen sulle...

- EI!

Kävimme kovana pakkaspäivänä syöttämässä sorsia. Se valkoinen sorsa on palannut pulleampana ja röyhkeämpänä kuin koskaan! Se oikein kiipeili toisten päälle ja nokki muiden pyrstösulkia päästäkseen apajille ja koosta päätellen se on aika hyvin päässytkin.

Ostin kirja-alesta John Lydonin muistelmateoksen "Raivoa ja voimaa" ja oli todella mielenkiintoista lukea miten asiat silloin todella menivät, miten onneton manageri Malcolm oli ja miten Vivienne Westwood hoiteli bisneksiään ja miten kauhean häirikön maineen saanut Johnny oikesti olikin Bee Geesiä diggaileva, yritteliäs poika, joka tykkäsi käydä ulkona äitinsä kanssa ja on ollut jo nelisenkymmentä vuotta naimissa itseään neljätoista vuotta vanhemman Noran kanssa. Ja miten Sid oli oikeasti hassu poika Hackneysta, vähän tyhmä vain (ja millaista tulevaisuutta voi odottaa pojalta, joka saa äidiltään syntymäpäivälahjaksi pussin heroiinia?) ja miten Johnia kaduttaa, että hän alun alkaenkaan esitteli Sidin Nancylle. Elämäkerrat ovat hyviä! Pukki toi minulle Astrid Lindgrenin elämäkerran ja odottamassa on myös Belinda Carlislen muistelmat, joten eivät nämä huonot kelit oikeastaan niin hirveästi haittaakaan.

Bee Gees : You win again: https://youtu.be/KZY9oYSSjFI

Press me!

Vuosi on vaihtunut! Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! Tunsin itse asiassa orastavaa bloggaamishalua jo uudenvuodenaattona kun kuulin Robinin sanovan televisiossa hyväntekeväisyydestä puhuessaan  jotain sellaista kuin "lumipalloefekti kasvaa syödessä", mutta sitten kävi niin, että en järkytyksekseni saanut kamerani kuvia siirretyksi koneelle ja kuten kaikki tietävät, sellaisessa tilanteessa ei auta muu kuin a) painella hysteerisenä kaikkia koneen nappeja ja b) lyödä läppärin kansi kiinni siinä toivossa, että kun sitä seuraavan kerran raottaa, ongelma on jotenkin mystisesti ratkennut (kuten yleensä onkin).

Joulu oli tietysti ihana, kinkusta tuli mureaa, lahjat olivat onnistuneita ja muutenkin oli leppoisaa. Koska aatto osui lauantaille, pääsimme jopa joulusaunaan. Tapaninpäivänä pidimme perinteiset munatotijuhlat ja nekin olivat oikein onnistuneet, vaikka itse sanonkin. Opin taas uuden asian miehestä. Hänellä on ollut joskus lemmikkinä seeprapeippojensa (Tip, Top ja Pop) lisäksi myös hamsteri, mutta se oli kuulemma jo hankittaessa aivan "kuppainen ja syöpäinen", mistä hän oli edelleen kärttyinen ystävälleen Lassolle, joka oli kuulemma yllyttänyt häntä sijoittamaan rahansa moiseen otukseen. Muistelimme vähän mennyttä vuotta, mikä oli hyvää ja mikä vähemmän hyvää ja Lasso listasi huonoina asioina lähinnä aikuisille lapsilleen sattuneita vastoinkäymisiä johon minä huomautin, että eikö nyt sentään, herran jestas, kamalinta ollut se kun makasit kuoleman kielissä, haima ja munuaiset riekaleina Meilahdessa teholla koko sen ajan kun me mitään aavistamatta lomailimme Santorinilla suut korvissa, mutta hänestä teho-osastokokemus oli ollut  pikemminkin "kiehtova".

Olen katsonut valtavan määrän elokuvia. Joulupäivänäkin varmaan viisi ja eilen vielä mainion "Churchillin salaisuuden". Olen myös lueskellut. Ajattelin vähän laajentaa ajatteluani ja valitsin luettavakseni Karo Hämäläisen "Erottajan", jota luonnehditaan takaliepeessä "todenkarvaaksi ja kärpännotkeaksi finanssitrilleriksi, 2000-luvun pörssituhon turhuuksien rovioksi". Heti ensimmäisillä sivuilla törmään semmoisiin lauseisiin kuin "margin callit kiusaavat hedgejä" ja "markkinat ovat hinnoitelleet cds:ien kautta junk bond-reittausta koko vuoden". Olen aivan ymmyrkäisenä ja vaihdan kirjan vähin äänin John Steinbeckin "Matkaan Charleyn kanssa" ja heti tuntuu kuin olisi palannut kotiin! Paitsi että oikeastaan on päässyt hienolle matkalle! Mikä saa tuntemaan entistäkin vahvemmin että on tullut kotiin! Lukekaa ihmeessä! Heti googletin Steinbeckin muistini virkistykseksi ja sain tietää hänen kuolleen 66-vuotiaana joulukuussa 1968, ollessani yhdeksän päivää vanha. Tai nuori. Miltei saman ikäinen kuin isoveljen tyttären hiljattain synnyttämä poikavauva, joka on tänään kuuden päivän ikäinen.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa uudenvuodenaatonaattona Tallinnassa, ja aaton vietimme kaksistaan. Televisiosta tuli Abba-dokumentti, jota en ollut ennen nähnytkään ja siinä muun muassa Lasse Hallström kertoi miten oli kuvannut heille musiikkivideoita ja miten hän oli laittanut Agnethan ja Fridan kotonaan (koska siellä kuvaaminen tuli halvimmaksi) seisomaan isoon kukkaruukkuun, jonka alla oli pyörät ja jota avustaja sitten käänteli ja väänteli niin että vuoroin kuvassa näkyivät kummankin kasvot tai sivuprofiili ja miten "Summer Night Cityä" kuvattaessa kaikki olivat olleet vähän päissään ja toden totta, nyt kun hän sen sanoi, sen saattoi myös videolta nähdä! Vuoden ensimmäisenä päivänä kävimme kävelyllä Tervasaaressa.

Joulun jälkeen lelukaupassa on ollut hiljaista, mutta aina siellä vähän tulee hääräiltyä, järjesteltyä vaikka häntäkirjoja sievään riviin, kuten tässä eräänä päivänä tein, minkä jälkeen olin kuljeskellut ympäriinsä ja palvellut asiakkaita ties kuinka kauan  neuleessani typerä pyöreä tarra, jossa oli teksti "Press me!".

Tänä vuonna en tehnyt mitään sen ihmeellisempiä lupauksia, mutta lupauksen sijaan tohdin lausua julki toiveen, jonka kähvelsin tämänvuotisen Kirkko- ja kaupunki - lehden kylkiäisenä tulleen joulukalenterimme yhdestä luukusta. Se kuuluu näin:

 "Kestäisipä pinna. Riittäisivätpä rahat ja rakkaus."

 Ja olisihan se aivan mahtavaa, jos Norwegian alkaisi lentää Helsingistä suoraan vaikka Edinburghiin!

Abba: As Good as New: https://youtu.be/pBdL_Z5D0fE