Matalalla profiililla

Ripaus toivoa!

Heipä hei! Olen ollut "poissa", tiedän. Hetken ajattelin jo lopettaneeni bloggaamisen tyystin, mutta päätin sitten kuitenkin pitää tätä väylää vielä ainakin jollakin tapaa avoimena. Tämä harmaan ja beigenvärisen kevään loputon kyntäminen ottaa vain niin julmetun koville, ettei voi mitenkään kirjoittaa "Optimistin puutarhassa"-otsikon mukaisia juttuja. En ole ollenkaan optimistinen enkä erityisemmin puutarhafiiliksissäkään (vaikka laitoinkin vähän orvokkeja mökille). En ole edes ostanut ainuttakaan siemenpussia kevätkylvöjä varten. Päin vastoin, olen koko ajan pienessä katastrofivalmiudessa. Jopa niin, että eilen jouduin palaamaan lelukauppaan Fredrikinkadulta, kun luulin hälyttimen lauenneen ja ujeltavan kaupassa. Kaupassa ei hälyttänyt mikään. Se olikin vain kevään riemua laulava pikkulintu, jonka ääni kaikui talojen seinissä. Myöskään tämmöinen näky Kaivopuistossa kesken viattoman aamupäiväkävelyn ei ole omiaan tuomaan seesteisyyttä. Lisätkää mielessänne kuvaan myös yläpuolella pyörivän helikopterin ääni.

Onko tämä muka normaalia?!

Lehtiä ei tee mieli lukea, uutisia ei tee mieli katsoa, mutta silti aina jokin masentava tiedonjyvä läpäisee tajunnan. Viimeksi suunnitelma valtion tieverkkojen yksityistämisestä. Mietin mitä sanoisin, mutta päätin olla sanomatta mitään. En yksinkertaisesti jaksa. Sen sijaan siteeraan keskustelupalstan sananvaihtoa aiheesta:

- Täh? Aprillipäivä meni jo. Onko tuo hullu tosissaan?

- Valitettavasti. Toivottavasti jättää politiikan kokonaan ja keskittyy siihen "kaikki mitä minulla on, olen saanut kovan työn kautta" - Vallilaansa, jonka peri vanhemmiltaan.

- Oliko tämä se sama tyyppi, joka junaili valtion, kuntien ja kansalaisten rahoilla maksetun lastensairaalan ilmaiseksi suomenruotsalaiselle säätiölle?

- Jep.

Hakaniemessä torikahvilla

On minulla onneksi muutakin mietittävää ollut. Esimerkiksi John F. Kennedy Juniorin ja Carolyn Bessette-Kennedyn elämä ja kuolema, joista kiinnostuin tilattuani New Yorkin täydellisten naisten loppumisesta aiheutuneiden vieroitusoireiden helpottamiseen Carole Radziwillin kirjan "What Remains", jossa hän kertoo siitä miten hän, boheemin, vähävaraisen perheen tytär päätyi naimisiin puolalaisen prinssin kanssa, joka sattumalta oli John Kennedyn serkku ja joka sittemmin sairastui syöpään ja miten Carolyn Bessetistä tuli hänen paras ystävänsä ja tukijansa ja siitä raskaasta kesästä, kun oli selvää, että Anthonyllä olisi enää muutama viikko elinaikaa, eikä KUKAAN olisi voinut aavistaa, että ennen häntä lähtisivätkin nuoret ja vahvat John, Carolyn ja hänen siskonsa Lauren, kun heidän pienkoneensa syöksyi mereen  kolme viikkoa ennen kuin Anthony kuoli ja Carole jäi yksin pärjäilemään miten parhaiten taisi.

Carole kertoo, että hänen ja Calvin Kleinin pr-osastolla työskennelleen Carolynin ensikohtaamisen jälkeen Carolyn oli jättänyt vessan peiliin lapun, jossa oli lukenut: "Oli tosi kiva tavata, mutta ystävyytemme ei voi syventyä ennen kuin hankkiudut eroon noista kammottavista Gapin lenkkareista. Oikeasti! XXX Carolyn". Ja myöhemmin hän oli aina tilaisuuden tullen kertonut tarinaa heidän ensi tapaamisestaan:

- Ensimmäisen kerran näin Carolen rantatalon keittiössä. Hän seisoi tiskaamassa ja hänellä oli jalassaan punaiset farkkushortsit, jotka olivat kiinni vyöllä ja t-paita oli tungettu sisään shortseihin!

No, Kennedyvillitys tuli ja meni. Kävin ystävävierailulla Turussa. Kävelimme joen vartta Turun linnalle asti, jossa kävimme brunssilla upeissa puitteissa, jotka sallivat meidän leikkiä hetken linnanneitoa/prinsessaa/kuningatarta (tennareissa).

Onko tämä nyt varmasti tarpeeksi arvokas miljöö ystävyysbrunssillemme...

Sen jälkeen olen käynyt Tampereella ja mökillä, jossa ihmettelin huussin viereisen ison kiven päältä maahan varisseita sammalia. Päättelin että siinä oli ollut joku oravien tai naakkojen jengitappelu, mutta isä sanoi että ei kun hän oli nostanut Lennin siihen kiven päälle "leikkimään". Lenni muistuttaa päivä päivältä enemmän Tuomas Enbuskea, sanoo pikkusisko, ja kuvat todistavat samaa.

Sillä aikaa kun olin poissa, mies oli katsonut tv:stä dokumentin "The Jam"-nimisestä yhtyeestä. Hän soitti ja kertoi itkeneensä vähän, "koska se oli hänen musiikkiaan ja koska hänkin oli ollut "mod" (not) ja että minun pitää katsoa se dokumentti yhdessä hänen kanssaan, kun palaan kotiin. Katsoimme  koko puolitoistatuntisen dokumentin ja kyllähän se minuakin kosketti. Kaikki se vimma, jonka itsekin silloin tunsi niin vahvasti ytimissään. Missä ihmeessä se on? Kanavoituuko se enää mihinkään muuhun kuin syömiseen ja kuntosalin soutulaitteeseen?  Eihän sitä enää edes innostu mistään (paitsi kun löytää Anna-lehden välistä ilmaisen Lancomen  "Visionnaire"-seeruminäytteen). Paitsi että kyllä me nyt innostuimme nuoruutemme musiikista tuon dokumentin myötä. Olen sen jälkeen kuunnellut joka aamu ainakin viisi kertaa putkeen The Jamin "Going undergroundin". Se tuntuu auttavan nopeammin kuin purkista otettavat lisäravinteet konsanaan.

The Jam: Going Underground: https://www.youtube.com/watch?v=AE1ct5yEuVY