Pälsiturkki ja sikapossu

Mukavaa karkauspäivää! Tämän ansiosta ehdin vielä päivittää blogiani helmikuun aikana. Olen ollut flunssassa (onhan toki selvää, ettei niin hyvin alkanut salitreeni voinut jäädä rankaisutta), Tampereella, töissä ja kirjapiirimme on kokoontunut (ei tässä järjestyksessä). Lisäksi olen lukenut kirjoja, joissa on näköjään teemana omien vanhempien ikääntyminen. Ensin Hanna Jensenin "940 päivää isäni muistina", joka oli niin mainio että halusin heti kierrättää sitä ympäriinsä ja sama teema näköjään toistuu eilen Akateemisesta ostamassani Erica Jongin uutuusromaanissa "Fear of Dying". 

Kirjapiirissä Torkkelinmäellä syötiin hyvin ja käsiteltiin Fay Weldonin "Maalle unelmien taloon"-romaania. Ei siitä kukaan niin tainnut perustaa paitsi tietysti minä itse, joka rakastan Fayn huikeaa kerrontaa, mutta kirjapiiri on aina ihana teoksesta riippumatta. Sain viimein annettua jokaiselle valokuva-albumin, jossa on ottamani kuva jokaisesta piirin jäsenestä. Ei projektiin mennytkään kuin kolmisen vuotta... Miehen sisko kaivoi kassistaan pienen ruskean paperipussin ja antoi sen minulle. Siellä oli miehen ja hänen isoäidin, Hilma-mummun, vanha kaulaan ripustettava kello! Hänen oli kuulemma pitänyt antaa se minulle jo ennen joulua "Ei meillä kenenkään muun nimi ala H:lla...", mutta hän oli  silloin unohtanut.

Hilma-mummun tissikello! Mies tunnisti heti.

Lähtiessä eräs piiriläinen huudahti miehen siskolle, että älä ota minun takkiani johon miehen sisko äimistyneenä, että tämä on kyllä hänen omansa, hänen hanskansa ainakin ovat taskussa ja toinen sanoi, että ei voi olla, sillä hän osti takin juuri muutama päivä sitten Oulun Stockmannilta, johon miehen sisko, että niin hänkin! Sitten toinen kaivoi naulakosta oman, identtisen takkinsa ja loputtoman päivittelyn ja jäähyväisten jälkeen pääsimme viimein kadulle ja siitä ratikkapysäkille. Ratikassa miehen sisko kertoi miten lapsenlapsi oli ollut pahoilla mielin penkkaripäivänä, kun koulua oli niin myöhään, ettei hän päässyt osalliseksi abien viskelemistä karamelleista. Miehen sisko oli luvannut, että mummi hoitaa ja mennyt entisen koulunsa lähistölle kytikseen. Hänen entiset oppilaansa olivat bonganneet hänet ja suorastaan hukuttaneet hänet karkkisateeseen. "Siinä mulle tuli ihan pala kurkkuun ja kun mä keräsin niitä karkkeja maasta, mulle tuli semmoinen olo, että onko mulla tässä maailmassa enää mitään muuta virkaa kuin konttailla pitkin asvalttia..."

Samikset.

Tampereella podin flunssaa ja kuuntelin isän ja äidin tuttujen toimien tuttuja ääniä. Isä ratkoi olohuoneen pöydän ääressä ristisanaa.

- Vaarallinen eläin?

- Susi?

- Viisi kirjainta.

- Rotta?

- Mikä vaarallinen rotta muka on?

- No onhan se...sotkee ja kaikkea...

Pikkusisko toi Lennin näytille, se oli pennun ensimmäinen kyläreissu ja siitä tietysti hössötettiin sen mukaisesti.

- Onko meillä mitään leluja sille?

- Onhan teillä se pehmosika.

- Sikapossu! Missähän se on...missä ihmeessä meidän sikapossumme on?! (Vaatehuoneessa pajukorissa).

Lenni tuli eikä vierastanut yhtään. Jahtasin sitä kameran kanssa, mutta siitä oli täysin mahdotonta saada kuvaa, ennen kuin pikkusisko otti sen kiinni ja piti sitä aloillaan ja kun se lopulta tuupertui uupumuksesta keittiön lattialle. Kysyin onko Lenni koskaan oksentanut. Kuulemma kerran, heti uuteen kotiin päästyään se oli oksentanut matolle kännykän korvakuulokkeen puolikkaan, jonka se oli nauttinut viimeiseksi ateriakseen synnyinkodissaan. Se leikki innokkaasti sikapossulla, jolle isä oli pukenut vielä kaapista löytämänsä kissanvaljaat.

Lepäilin flunssaisena koko illan ja luin lehtiä (ET- ei petä koskaan!), mutta seuraavana aamuna menimme porukalla ruokakauppaan ja poikkesimme viereisellä kirpputorilla, josta löysin hienon tekoturkin vitosella. 

- Pälsiturkki! Katos, katos...meinaatko ottaa?

Minulle jotenkin valkeni, että kodinperintönä olen saanut paitsi rakkauden kieleen ja hassuihin sanoihin, myös kutakuinkin täydellisen kyvyttömyyden suhtautua mihinkään kuolemanvakavasti. Perintö se on sekin.

- Vieläkö sää käyt siellä Terhokodissa?

- Mmm-hmmm.

- Eikä ketään niistä saada pelastettua?

- No ei.

- Ja ne omaiset tanssahtelee siinä ympärillä?

- No, en mä vielä ole nähnyt kenenkään tanssahtelevan ...Ei sitä kyllä mitenkään erityisesti kiellettykään ole...ehkä niitä ei vain ole huvittanut...

(Tässä vaiheessa mielikuva saattohoidettavan potilaan vuoteen ympärillä joraavista omaisista on jo tehnyt tehtävänsä äidin päässä. Hän hihittää kaksinkerroin nojatuolissa).

- Älkää naurattako! Tulee pissat housuun...

ET-lehti ei petä: "103-vuotias tamperelainen Hellä Karinki ilmoitaa nauttivansa viinistä ja villeistä miehistä. Jälkikasvu on yrittänyt saada häntä palvelutaloon, mihin Hellä on todennut: "Haistakaa paska."

Kävimme pikkusiskon kanssa kahvilla Kyttälänkadulla. Olin edelleen niin tukkoinen, että kun yritin sanoa "juoksutossut", pikkusisko kuuli "tuoksutossut" ja tarjoilija yhtyi kuoroon "Mäkin kuulin "tuoksutossut" ja ehdin jo miettiä mitkä ne sellaiset ovat ja mistä niitä saa!" Ennen Helsinkiin palaamistani kävin tapaamassa isoasiskoa, joka ei ollut harmikseen  saanut avattua edelliseen blogipäivitykseeni liittämääni "Disco Inferno"-linkkiä. Soitin kipaleen hänelle puhelimestani ja hän leuhki olleensa melkoisen hyvä tanssija "diskoravintola"-aikoinaan. Kysyin haluaako hän " pälsiturkin", lähinnä testatakseni naurattaisiko sana häntäkin, mutta hän kieltäytyi. Pälsiturkki ei ollut kuulemma hänen tyyliään.

Don Henley: The End of the Innocence: https://www.youtube.com/watch?v=dZq_XVmJ_as