Slipoverikengät

Jos joku on käynyt täällä uusien postausten toivossa ja pettynyt, olen pahoillani, vai pitäisikö heittää stubbmaisen yliolkaisesti: Sori siitä. Tässä nyt kuitenkin ollaan taas tallettamassa joulukuun ilmiöitä ja tähänastisia tunnelmia. Marraskuu loppui semmoisissa puolivillaisissa fiiliksissä, joita kuvaa hyvin Dylan Thomasin kuulemma baarin pöydässä melkoisessa jurrissa tokaisema lause: "Jokin pitkästyttää minua... Luulen, että se olen minä." Aina ei jaksa olla niin säkenöivä ja joskus ei kertakaikkiaan tiedä mikä olisi oikea tapa toimia, minkä sain tuta kun istuin itse baarin pöydässä miehen ja ystävämme Rikun kanssa. Baari oli O'Learys ja yhdestä televisioruudusta baarin nurkassa piti näkymän Kärppäottelu. Minä valitsin suosiolla nurkkapaikan ja rohmusin eteeni molempien iltapäivälehtien viikonloppunumerot liitteineen. Pöytään kerääntyi koko ajan lisää väkeä ja yhtäkkiä olin tunnistavinani yhden vastapäätä asettuneen miesporukan jäsenistä. Jos se oli hän, keneksi häntä luulin, on hän ostanut meiltä kaikki nukkekodin kalustesarjat, joka kerta rahanmenoa manaillen. Hänkin katsoi minua sillä tavalla aprikoivan näköisesti, että saattoi miettiä minun olevan tuttu jostakin, mutta eihän se mitään todista. Mietin, olisiko minun pitänyt kertoa hänelle, että nyt olisi saatavana myös tv-nurkkaussetti. Olisiko se ollut hyvää asiakaspalvelua, vai juudasmaista luottamuksen pettämistä? Ties vaikka hän onkin hankkinut kalusteet itselleen mitä ei koskaan haluaisi lätkä-äijäporukan tietävän? Valitsin vaitiolon ja ensimmäisellä erätauolla pakenin väsymykseen ja  tylsistyneisyyteen vedoten kotiin.

Eräänä aamuna kysyin mieheltä, että jos ei nyt mietitä mitään kronologista ikää eikä peilikuvaa, niin minkä ikäiseksi sinä tunnet itsesi ja hän vastasi sumeilematta, että kaksitoistavuotiaaksi. Pian sen jälkeen luin Hesarista sen ihanan sotaveteraanin, Hannes Hyvösen, joka kuoli hiljan yli satavuotiaana, sanoneen haastattelussa, että hänen sisällään on aina vain seitsenvuotias poika. En minäkään kovin vanhaksi itseäni sisäisesti tunne, joten ei ihme, että meidän on vaikea saada virallisia ja aikuismaisia asioita hoidetuksi. Taas vaadittiin monta puhelua kiinteistönhuoltoyhtiöön, että saatiin nimet a)summeritauluun, b) rappuun ja c) ulko-oveen (kaikki tulivat eri päivinä) ja että entisen asukkaan nimikyltti saatiin pois ovesta sotkemasta postinkantajaa (kukaan ei tohtinut muka irrottaa sitä, sillä se maksoi kuulemma viisikymmentä euroa!). Saunavuoron varaaminen ja varsinkin saunan avaimen saaminen vaativatkin sitten jo aivan uuden kavalkadin sirkustemppuja. Kuuntelin yhtä miehen kiinteistönhuoltofirman kanssa käymää keskustelua puolella korvalla. Kun hän oli lopettanut, ihmettelin miksei hän ollut ollut jämäkämpi.

- Tota noin...mä vähän luulen, että siellä langan toisessa päässä oli joku kehitysvammainen...

- Aijaa..? No hyvä sitten, juu...

Myöhempi henkilökohtainen käynti paikalla osoitti, ettei siellä kehitysvammaisia oltu, mutta muuten, sanotaanko originelleja. Kun kysyin onko kaikki nyt selvää, mies kierteli ja sanoi että muistanko "Villin Pohjolan" tai "Twin Peaksin"? Että siellä oli ollut samanlainen meininki, joten ei hän oikein osaa ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuu.

No, nyt meillä on nimet oikeissa paikoissa ja VAKITUINEN SAUNAVUORO lauantaisin, ah onnea! Ryntään heti ostamaan erilaisia naamioita ja hiusten syvähoitopakkauksia, joiden kanssa voin mellastaa saunassa mielin määrin.

Joulukuu toi mukanaan ihania asioita; yhden täydellisen päivän jolloin olin vapaalla koko valoisan ajan ja kävin Uunisaaressa ja kävelin Hakaniemeen syömään miehen kanssa sushilounasta ja ostin kirjapiiriä varten kilon paketin äyriäisiä Vii Voanista, sillä äyriäispasta on edelleen ainoa ruoka, jonka osaan hermoilematta valmistaa niin isolle porukalle.

Käsittelimme Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu"-kirjaa, joka oli itketyttänyt yhtä jos toistakin jäsentä ja jonka ainakin yksi jäsen nimesi koko kolmivuotisen kirjapiirimme historian parhaaksi kirjaksi. Juhlimme erään jäsenen pyöreitä syntymäpäiviä avaamalla useammankin pullon proseccoa ja syömällä Ekbergin kakkua.

Onnea ihanalle Kirsi-Marjalle!

Ihania ovat myös iltaiset näyteikkunakävelyt jouluvaloin koristelluilla kaduilla. Sekä se, että hankin elämäni ensimmäisen jouluruusun!

Muutakin tapahtuu: me kumpikin olemme jotenkin herkillä. Mies purskahtaa itkuun, kun Kaisa Mäkäräinen ohittaa saksalaisen kilpasiskonsa viimeisellä hiihto-osuudella ja voittaa kisan. Minä purskahdan itkuun, kun Robin esiintyy linnan juhlien jatkoilla ja on niin avoin ja hyväkäytöksinen. Mies jättää minulle pöydälle avonaisen lehden, koska siinä on "tärkeä juttu". "Tärkeä juttu" paljastuu valjaissa uutterasti työskenteleväksi maamiinoja nuuskivaksi savannihamstraajarotaksi, josta molemmat olemme tosi tohkeissamme.

Savannihamstraajarotta tekee tärkeää työtä makupalapalkalla.

Pikkusisko täyttää vuosia. Koiranpentu on kuulemma edelleen harkinnassa. Sortuisivat jo! Sibeliuksen syntymäpäivänä, siis tänään, olen iloinen ja otettu, että olen saanut hetken aikaa tempoa samoja ovenkahvoja ja kulkea samoissa portaissa kuin hän (nyt on helppoa olla iloinen, kun on päässyt sieltä pois!) ja helpottunut siitä, että olen puoliltapäivin töissä enkä voi näin ollen olla todistamassa kuinka tuhatkunta ihmistä laulaa Finlandiahymniä Senaatintorilla.

Olisin varmaan hyperventiloinut liikutuksesta. Katson Kardashianeista jaksot, joissa he ovat perhelomalla Kreikan saarilla, ja  Santorinilla  Khloe sanoo, että tämä on kaunein paikka missä hän on ollut ja tänne hän haluaa tulla miehensä kanssa vanhana kuolemaan, koska "tämä on jo vähän kuin taivas". Ikävä kyllä mies oli päästä hengestään jo pari kuukautta sitten nevadalaisessa bordellissa nautittuaan kaikkien tunnettujen päihteiden kyytipoikana yrttiviagraa. Nyt hän opettelee uudelleen kävelemään ja puhumaan los angelesilaisessa sairaalassa ja Khloella on uusi poikaystävä.

Isolla Roballa kuljeskelemisen iloa on koko syksyn verottanut keppiin nojaava, rupisia sääriään bermudashortseissa esittelevä, isoon ääneen surkeasti "please, please, please..."- kollottava iso kerjäläinen. Voi miten oloani helpottikaan, kun tapasin hänet tänään sään mukaisesti lämpimästi pukeutuneena ja selkä suorana pelaamassa Ison Roban Alepassa hedelmäpeliä, kun olin ostamassa MiniGrip-pusseja, jotta saan meikkini ja hammastahnat sun muut pakattua Roomanmatkaa varten.

Mies arvioi Linnan juhlien pukeutumista samalla kun syömme pieniä leipiä joiden päällä on pilkottua punasipulia, smetanaa ja mätiä.

- Pitäiskö mullakin olla tuommoiset slipoverikengät?

- Mitkä ihmeen slipoverikengät?

- No tuommoiset kiiltävät!

- Ai lakeerikengät?

- Niin!

- Jaa-a, vaikea sanoa...

Kotikatu

J.Karjalainen: Stindebinde: https://www.youtube.com/watch?v=yqxMeObkTgU