Tulin äsken lenkiltä! Tein yksityisen ylellisyyslenkkini Hietsun uimarannan vedenrajassa. Ihanaa paitsi että joku pösilö oli raahannut uimavalvojan telineen vesirajaan ja kaatanut sen siihen. Juoksu on tuntunut kahdella viimeisellä kerralla suorastaan hyvältä. Kuka olisi uskonut!? En ole enää aikoihin pelännyt vaikkapa kylkipistosta, mutta uusia pelon aiheita on ilmaantunut: nimittäin väylän tukkivat häikäilemättömät valkoposkihanhi/aasialaisturistiparvet, jotka pakottavat juoksijan hoipperehtimaan kaltevalle pientareelle kakkapökäleiden sekaan. Tänäänkin!
Yleensä juoksemme miehen kanssa yhdessä, mutta joskus sattuu päiviä jolloin se ei kerta kaikkiaan onnistu. Esimerkiksi silloin, jos toista on valvottanut täysikuu niin että hän on lukenut aamuyöstä Kari Hotakaisen "Jumalan sanaa" puolitoista tuntia ja venyttänyt yöuntaan vastaavasti aamusta niin että toinen tekee jo lähtöä töihin kun toinen vasta hamuilee kahvimukia kouraansa ja kun samana päivänä vielä toisella on illalla vapaata, mutta toisella taas bisnespäivällinen (lelukauppapomo on lupautunut kokkaamaan meille kotonaan. Jo eilen lähtöä tehdessään hän vääntelehti hermostuksissaan siihen malliin, että kehotin häntä olemaan stressaamatta ja tilaamaan meille vaikka pizzat, mutta hänellä on kuulemma jo suunnitelma), on juoksut parempi vain hoitaa pois alta itsenäisesti. Sitten se, joka on juossut ensin, laittaa toiselle tekstiviestinä tiedotteen, esim: "25 min. yhtäjaksoista ja Kesäkadulta kävellen kotiin", jotta toinen tietää tehdä suunnilleen saman.
Vietimme taas ystävyyspäivää lauantaina turkulaisen ystäväni kanssa. Hän tuli Onnibussilla kaupunkiin, käveli meille Töölöön aamupalalle ja sitten ajelimme ratikalla Kanuunaan (josta sittemmin Merikadun sokerileipomoon nauttimaan kahvia ja suklaakonvehteja, josta Isolle Roballe sushille. Mahtavinta aikuisena olossa on se, että voi tehdä mitä lystää, syödä vaikkapa jälkiruuan ennen eturuokaa). Mutta takaisin Kanuunaan, jossa hän lastasi ostoskorinsa täyteen kaikkea mahdollista, kuten Sylvanian Families- kahvilatarpeistosetin, minikokoisen rokkistara-Barbien, Mikko Mallikas-palapelin, neuleita, kauluspaitoja, ison kynttilän jonka sisään oli valettu piparminttutankoja ja (saadakseen saaliin kuljetetuksi kotiin) kookkaan raidallisen Victoria's Secret kassin. Minä pyörittelin käsissäni paria kärpässienen väristä pallokuvioista kuppia ja kerroin miehen tokaisseen vastikään keittiönkaapin ääressä, että me emme voi enää ostaa yhtään astiaa, tai "tulemme hulluiksi". (Tämä tapahtui päivää ennen kuin hän löysi Lassilan kirpputorilta kahden ja puolen desilitran sirouumaiset olutlasit, jollaisia hän on kuulemma "aina toivonut" ja jotka ovat nyt olleet muutamana aamuna käytössäkin puolukkasmoothielaseina). Ystävätär tuhahti, että miehet ovat juuri tuollaisia; luulevat että joutuu suoraa päätä mielisairaalaan, jos ostaa jonkun kupin!
Sunnuntaina olimme ystäväpariskunnan kanssa kutsuneet miehen siskon miehineen Talvipuutarhaan brunssille. Miehen siskon mies herkistyi kyyneliin kun muisti vieläkin niin monen kaktuksen nimet ulkoa ja haukkui meitä että "agave on mehikasvi eikä kaktus, senkin pöllöt", mutta intoutui sitten yllättäen kehumaan vaimoaan ilmoittamalla ylpeänä pöytäseurueelle, ettei tämä ole "täysin lahjaton" matematiikassa. Ystäväpariskunnan mies kertoi päässeensä perille hienosta salaisuudesta. Hänen ystävänsä oli vienyt hänet salakapakkaan, joka oli ollut varsin koreasti sisustettu, ei mikään kaljankittauspaikka vaan hieno drinkkibaari, jossa sai valita juomansa paksusta drinkkimenusta ja nauttia sen kristallikruunujen alla. Me aloimme heti kärttää pääsyä sinne ja jonakin kauniina päivänä hän lupasikin johdattaa meidät perille. Miehen sisko muisteli miten heidän tammikuussa syntynyt kuopuksensa olisi aikoinaan kovasti halunnut aloittaa koulun vuoden etuajassa, mutta häntä ei huolittu, sillä hänen "kykynsä kestää häviötä" oli kuulemma liian kehittymätön. Miehen sisko tuumi, että jos tuo olisi ollut kriteerinä myös ennen vanhaan, isänsä ei olisi koulussa vielä tänäkään päivänä.
Tässä eräänä iltana olin sulkemassa lelukauppaa ja kiinnittämässä oven ulkopuolelle munalukkoa. Ilmeisesti kurotteluni oli jotenkin avuttoman oloista, sillä vanhempi rouva jäi siihen viereeni henkiseksi tueksi ja paheksui puolestani närkästyneenä, että "miehet laittavat aina kaiken niin korkealle!"
Sunnuntaina illan suussa miehen rojua keräävä ystävä kutsui meidät taas mukaan roskalava-ajelulle, joka on aina yhtä ylevöittävää, sillä jättipakettiauton hytistä tuntee todella hallitsevansa maisemaa ja tekee hienoja bongauksia, kuten vaikkapa kultaisissa bootseissaan pikkuruisin askelin etenevän Andy McCoyn Neitsytpolulla. Roskalava-ajeluilla paikka autossa on valittava taiten. Muulloin istun mieluiten reunassa, mutta lava-ajeluilla pitää ehtiä kiilaamaan ennen miestä keskipaikalle, sillä reunimmainen on se, jonka pitää käydä katsomassa onko lavalla "oikeaa" tavaraa vai vaikkapa vain rakennusjätettä. Minä en ylety näkemään lavan reunan yli hyppimättä ylös alas. Miehet tekevät roskalavoistakin niin korkealaitaisia!
Journey: Don't Stop Believing: https://www.youtube.com/watch?v=KCy7lLQwToI
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti