Konsultti

Pikkusisko soittaa. Hän on tuohtunut, koska työhyvinvointipäivässä oli ollut luennoimassa "maailman surkein" konsultti, jolla koko homma oli levinnyt niin totaalisesti käsiin että yleisö oli joutunut vellomaan myötähäpeän ja ärtymyksen  suossa.

- Siis jos mä olisin se konsultti, mä en kehtais tämän jälkeen näyttäytyä missään. Siis voiko Suomessa kuka tahansa vain julistautua konsultiksi?!

- Voi. Julistaudutaanko?

Mutta pikkusiskon mielestä meidän pitäisi ennemminkin kouluttautua lyhytterapeuteiksi. Koulutus alkaisi tammikuussa. Ainakin me voisimme toimia lyhyinä terapeutteina, hah hah haa.

Itse asiassa minussa voisi olla ainesta. Ilmeisesti en olekaan sellainen tuppisuu joksi itseni niin usein miellän. Viime aikoina olen saanut hämmentävää palautetta sellaisista sanomisistani, joita en itse muista ollenkaan laukoneeni. Esimerkkejä:

Ystävätär: "Siis mä oon sulle ikuisesti kiitollinen että sä patistit mua aloittamaan sen kahvakuulailun".

Minä: "Ai, no kiva..." (Siis häh? Miten, miksi ja millä perusteella; itse en ole edes hipaissut kahvakuulaa.)

Entinen opiskelija Rautatientorilla: "Olithan se sinä! Mooi! Muistatko sä mua, mä opiskelin fysioterapialinjalla ja sä opetit meille enkkua."

Minä: "Tosiaan!" (Ihanko totta?)." Mitä kuuluu?"

Entinen opiskelija: "Mä oon viime aikoina usein muistellut sitä mitä sä sanoit silloin Helsingistä, mä oon niin  samaa mieltä!"

Minä: (Onko minulla ollut joku mielipide Helsingistä jo ennen kuin asuttiin täällä?! Oliko se myönteinen vai kielteinen? Herra auta!) "Täytyy kyllä sanoa, että me ollaan viihdytty tosi hyvin." (Ovelaa: jos olen ollut Helsinkivastainen, vastaus antaa ymmärtää että olen joutunut pyörtämään mielipiteeni, jos Helsinkimyönteinen, olen saanut vahvistuksen oletuksilleni).

Pikkusisko: "Muistatko kun sä silloin Edinburghissa sanoit että Mars-patukka on sellainen suklaa, jonka voi vetää silloin kun millään ei ole enää mitään väliä. Saara ei ole sen koommin syönyt ainuttakaan Mars-patukkaa, enkä sen puoleen minäkään."

Minä: Oho? (Itse olen tietysti syönyt montakin ja enköhän minä sentään tarkoittanut niitä skotlantilaisia erikoisuuksia; uppopaistettuja Mars-patukoita?)

Herra tietää mitä muuta olen päästellyt suustani mistä minulla ei ole hajuakaan, mutta mikä on mahdollisesti saanut jonkun hyväuskoisen raukan muuttamaan toimintatapojaan. Olen paitsi kauhuissani, myös oudolla tapaa kiihottunut: ihmisethän uskovat näköjään mitä tahansa. Pitäisiköhän perustaa joku lahko?

Töölöläinen satumetsä eilen töistä palatessa.

Miehen kanssa emme ihan aina kuuntele mitä toinen sanoo, mutta kommunikoimme pelottavan hvyin telepaattisesti. Eilen poikkesin töistä tullessani kauppaan ja ajattelin että nyt syödään jotain mitä ei usein syödäkään: bratwurstia ja hapankaalia! Kun mies tulee iltaluennoltaan, hän huutaa jo eteisestä että tulepas katsomaan mitä hän on ostanut. Kassista löytyy tietenkin paketti bratwurstia.

Melkein kotona, Bratwurstit repussa.

Olemme jättäytyneet oma-aloitteisesti juoksukoulussa luokallemme ja kertaamme edellisen viikon, sillä viime viikon huipennus oli viiden kilometrin juoksu mutta minä olin silloin mökillä ja mies kaupungissa, joten jouduimme tekemään sen omin nokkinemme. Erkki-setä oli sanonut, että kun juoksee Mikkolan navetalle ja takaisin, siitä tulee viisi kilometriä. Juoksin sen aamulla ja laitoin ajan tekstiviestinä miehelle. Mies juoksi omansa Eltsun kentällä iltapäivällä ja sai vähän huonomman ajan, jota ihmettelimme, sillä yleensä hän juoksee edellä ja minä kitisten perässä. Kotona mittasin mökkilenkin netin Reittioppaan avulla ja siitä tulikin vain neljä ja puoli kilometriä, joten en ole edelleenkään juossut viittä ja miehelle jäi omastaan huono maku koska juoksu oli ottanut niin koville. Siksi kertaus. Tänä aamuna kiersimme Töölönlahden ja aurinko nousi ja näimme joutsenia ja juoksu kulki suhteellisen hyvin ja lisäksi tsemppasin itseäni että mikäs tässä on hölkätessä, hyvin levänneenä (menen nykyään kymmeneltä nukkumaan ja herään seitsemän korvilla, voitte itse laskea paljonko siitä tulee) ja vitaminoituna (mies kauhistelee purkkirivistöäni: C-tä, D-tä, B-tä, Omega 3:a, biotiiniä ja magnesiumia), mutta emme me ole mitään luontaisia juoksijoita, juokseminen on tylsää kuin mikä eikä se siitä muuksi muutu. Piste. Jatkamme silti aina lumen tuloon saakka.

Mökillä oli ihanaa. Järvivesi edelleen 18-asteista. Sain kukkasipulit maahan. Luin Aila Meriluodon myöhemmät päiväkirjat. Istuin aitan rappusilla ja huusin isää ja äitiä katsomaan kun jalalleni asettui sudenkorento. Äiti järjesteli punaisia haavanlehtiä riviin portaiden eteen. Reissun jäljiltä kättäni koristaa taas uusi paloarpi entisten seurana (yritin keplotella kuumaa piirakkapeltiä ötökkäverhon lomitse.)

Töissä olen löytänyt onnen radiokanava Sun Classicista, jota olen pitänyt päällä elokuusta lähtien. Ihania kappaleita, uusimmat 90-luvulta. Cherin "Just like Jesse James", Don Henleyn "The end of the innocence", Rod Stewartin "Downtown train" ja John Mellencampin "Small town". Joskus tekisi mieli sanoa asiakkaille, että teidän täytyy nyt lähteä, koska haluan jammailla rauhassa, mutta eivät he kuitenkaan suostuisi, sillä hekin haluavat jammailla. 

Rod Stewart: Downtown Train: https://www.youtube.com/watch?v=4VBt-7ox8KA