Miehen ystävä tekee työkseen sellaista, että tyhjentää kuolinpesiä tai muuten ottaa hoteisiinsa rojua jota kukaan muu ei halua ja kaupittelee sitä eteenpäin tai huolehtii kaatopaikalle. Nyt hän pyysi meitä seurakseen keikalle Westendiin, josta piti vielä hakea viimeinen lasti tavaraa ja jättää sitten avaimet. Olen ollut pari kertaa ennenkin mukana vastaavilla reissuilla, joten minun pitäisi ymmärtää olla osallistumatta . Tulen aina niin surulliseksi. Mutta että Westendiin! Ja pakettiautoajelulle! Ei muuta kuin matkaan!
Matkalla mies viittoilee ja lörpöttelee:
- Tuosta minä oon pyöräilly sata kertaa! Ja tästäkin. Ja tuolta!
Kun ensimmäiset Westend-kyltit tulevat näkyviin, hän alkaa laulaa:
- Westend ja koirat kiittää, Westend ja siitä riittää lallallallallallalallalaa....muistatteko te sitä mainosta? Siinä oli koiria?
- Ei se noin mennyt...
- Menihän! Ettekö te muka muista? Westend ja koirat kiittää, Westend ja siitä...
- Best Friend eikä Westend! Se oli koiranmakkaramainos.
- Ai ..?
Pääsimme perille. Astuin arastellen sisään. Katselin varovasti ympärilleni. Kulunut parkettilattia. Paneelikatto. Kangastapetit. Kukalliset rullaverhot. Rullaverhon reunaan punaisin pyykkipojin kiinnitetyt jouluvalot. Näky oli sydäntä särkevä.
Miltei puhtaiksi riisutut kaapit ja kirjahyllyt. Jäljellä kirjoja ja esineitä, jotka joskus olivat olleet menestyksen ja ajan hermolla olemisen symboleja ja nyt kenellekään kelpaamatonta romua. Seinissä uudehkoja tankoja ja kaiteita. Asennettu tuomaan tukea ja turvaa. Kaapissa kolme tummaa pukua ja valkoisia kauluspaitoja pesulan pussissa.
- Ei. Tämä on tyhjennetty jo moneen kertaan. Loput jätetään tänne.
- Mitä tälle nyt sitten tapahtuu?
- Jyrätään maan tasalle. Ja sitten tähän rakennetaan uusia taloja. Neljä kappaletta.
- Ai samanlaisia kuin nuo? (ympärillä on valkoisia laatikkomaisia omakotitaloja, joissa on valtavat lasiset seinät ja yksi tai kaksi mustaa kaidetta/portaikkoa/ ränniä per talo).
- Niin kai. Mitäs muutakaan...
Yritämme usuttaa rojua keräävää miestä ottamaan mukaansa vielä vaikka mitä, mutta hän ottaa vain tavaraa jonka voi saada kaupatuksi eteenpäin. Sitä ei ole paljoa, mutta innostun nähdessäni vanhan poljettavan Singerin.
- Tuo! Pala mennyttä aikaa! Tuo on arvokas!
- No joo, voisi siitä parikymppiä saada, mutta en mä nyt jaksa.
- Mutta sehän on hieno!
- No ota sinä se sitten.
- Joo, mä teen tuosta kirjoituspöydän!
Mies puuttuu puheeseen.
- Millä sinä tuon koneen kohdalla olleen reiän aiot peittää?
- Läppärillä! Se on sille hyvä; saa ilmaa! Mä kirjoitan siinä romaanin!
Miehet alkavat kantaa mutisten konetta autoon.
- Kirjoitat sitten kanssa!
- Joo joo....
Miesten lastatessa autoa minulla oli hyvää aikaa tarkkailla ympäristöä. Jo aiemmin olin bongannut villiintyneen pihan heinikossa vilistävät fasaanit ja puput. Nyt halusin nähdä ihmisiä. Luulin sen olevan lasten leikkiä, kun kaikki talothan oli tehty etupäässä lasista. Mutta ketään ei näkynyt missään. Lopulta minua onnisti! Purkutuomiotaloa vastapäisen talon (valkoinen/lasinen talo, piha pelkkää vihreää nurmea, talossa valkoinen terassi jolla kaksi valkoista aurinkovuodetta, ynnä valkoinen pyykkiteline, jossa kuivumassa yksi valkoinen t-paita) terassin ovi avautui, esiin astui ilmeetön nainen vihreässä (!) mekossa, ryhtyi viikkaamaan ainokaista t-paitaa pieteetillä, käveli kuin hidastetussa filmissä takaisin sisään ja sulki oven perässään.
- Keitä täällä oikein asuu?! vaadin saada tietää.
- En minä muista tiedä, mutta tuossa asuu Yhdysvaltain suurlähettiläs.
- Vastahan se tuli?! Ei sen täällä kuulu asua! Vai se entinen?
- Se bodari.
Entinen siis. Miehet hakivat rannasta vielä kulahtaneen jollan. Miehen ystävä aikoo hilata sen mökille Kuusamoon jonkun lammen rantaan. Hän iloitsi ajatuksesta jo etukäteen. Kotimatkalla manguin saada päästä Westendin Valintataloon, mutta miehet eivät innostuneet ajatuksesta. Muka koska se on ihan samanlainen kuin muutkin Valintatalot (tuskin!). Muka koska kello oli jo yli kymmenen (so?). Muka koska kaikkia väsytti (puhukaa vain omasta puolestanne!). Hyvitykseksi ajoimme vielä ylimääräisiä kiemuroita Westendin kaduilla. Emme edelleenkään nähneet yhtään ihmistä missään.
- Mulle tullee tästä mieleen se Jack Nicholsonin elokuva, se "Hohto", mies sanoi.
Seuraavana päivänä lähdin suoraan töistä bussilla Saloon, josta Tukholmanystävär oli luvannut hakea minut Västanfjärdiin rakennuttamaansa taloon, Villa Ullaan (nimetty edesmenneen äitinsä mukaan). En ole tainnut koskaan olla niin uudessa talossa. Vaikka on se jo vuoden vanha. Sen on piirtänyt tukholmalainen arkkitehti joka oli piirtänyt sen ruotsalaisen dekkarikirjailijankin Gotlanninmökin, jonka kuvan ystävätär sattumalta näki Ican kassajonossa seistessään ja kurkkiessaan edellä jonottajan olan yli tämän selailemaa lehteä. Siinä se nyt jökötti! Aikamoinen urotyö!
Emännän pyykki oli ripustettu kuivumaan pariisilaisin pääskyspyykkipojin.
Vieras majoitettiin sivurakennukseen, "ateljeehen", jossa oli satavuotias suloinen möhömahainen kamiina.
Vierasta syötettiin pasta bolognesella ja juotettiin roseeviinillä. Vieras sai ihmetellä terassilla miten hämärä laskeutui ja hiljaisuus ympäröi kaikkea ja lepakot tekivät pikku syöksähdyksiään. Yöllisellä pissareissullaan vieras sai ihastella niin upeaa tähtitaivasta ettei muista koska viimeksi.
Aamulla vieraalle tarjottiin ihana aamiainen,
ja sitten hänet palautettiin Saloon kotimatkaa varten. Kotimatkalla hän sai ikäväkseen migreeninomaisen jättipäänsäryn ja joutui potemaan koko sunnuntai-illan piikkimatolla punaista Jaffaa, vettä ja särkylääkkeitä nauttien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti