Ehkä ilkosillaan?

Kävin toissaviikonloppuna Turussa tapaamassa sydänystävääni. Kävelimme pitkin joenvartta, siellä missä Turku näyttäytyy kauneimmillaan ja vieri vieressä on kutsuvan näköisiä kahviloita ja ruokapaikkoja. Kävimme salaatilla ja viinillä Tårgetissa ja sen jälkeen katsomassa Johanna Vuoksenmaan elokuvan "Viikossa aikuiseksi". Seuraavana aamuna ystävä oli valmistanut muuttomme kunniaksi Eton mess jälkiruuasta sovellettua "Töölö messiä", jonka ohjeen hän oli löytänyt jostain jouluisesta Annasta.

Hienoa "Töölö messiä" maljoissa etualalla...

Sätimme puhelimiamme ja jaoimme syvän närkästyksemme tekstiviestejä korjaavaa toimintoa kohtaan. Että sillä on otsaa mennä korjaamaan omin päin kirjoittamaamme!! Seuraukset voivat olla noloja ja kauheita! Kahdesti olen ollut vastaavinani (pomolta!) saamaani viestiin vain lyhyesti "Oukki!" , mutta kun olen vilkaissut näyttöä sormi jo lähetysliipaisimella, ruudussa onkin lukenut ikävän syyttävänsävyisesti "Pukki!" Ystävä oli ollut vastaamassa lasten päiväkodista puolitutun äidin viestiin, jossa hän tiedusteli olisivatko he kotona sunnuntaina, jotta hän voisi tulla hakemaan ystävän hänelle lupaaman pussillisen pieneksi käyneitä lastenvaatteita, että "Kotona ollaan, ehkä ulkoillaan." Tämä ei kelvannut puhelimelle, joka korjasi oma-aloitteisesti viestin muotoon: "Kotona ollaan, ehkä ilkosillaan." Ja ystävä häpesi silmät päästään ja joutui lähettämään tökerön ja selittelevän jälkiviestin. Mitä järkeä tuollaisessa summamutikassa tapahtuvassa "korjaamisessa" muka on?!?

Muihin asioihin. Täällä ollaan nyt asuttu muutama viikko. Olen tutustunut naapurin pieneen valkoiseen terapiakoiraan Elliin. Rohkenen jo käyttää uutta pesukonetta niin kuin ei mitään. Toisinaan istuskelen makuuhuoneen ikkunalaudalla ja katselen alas Topeliuksenkadulle miten autot kiihdyttävät ja hidastavat ja pysähtyvät valoihin ja kiihdyttävät taas ja ihmiset hölkkäävät tai kävelevät tai odottavat bussia tai ulkoiluttavat koiriaan tai kantavat kauppakassejaan tai taluttavat kurahaalarisia taaperoitaan suojatien yli.

Vaihtelen reittiä töihin. Suosikkini taitaa olla Ruusulankatua ja Töölönkatua pitkin kansallismuseon nurkille ja sieltä vaihtelevaa reittiä Fredalle. Olen ruvennut inhoamaan Temppeliiaukion kirkkoa, joka könöttää isona ja typeränä juuri reittini keskellä enkä vielä tiedä kumpaa puolta se on lyhyempi kiertää tai miten minulle käy, jos yritän vain kiivetä sen yli. Näen matkan varrella usein poliitikkoja, viimeksi Oras Tynkkysen ja Lenita Toivakan. Eilen kävelin koiratrimmaamon ohi Hesperian puiston läpi oikaistessani ja oikein liikutuin kun luin kyltistä, että "trimmaukset, leikkaukset ja pusut" ja ajattelin, että täällä todella RAKASTETAAN koiria, mutta sitten luin tarkemmin, ja siinä lukikin "trimmaukset. leikkaukset ja pesut". Runeberginkadulla on ihana suklaapuoti, jossa voisi lounastaakin, viimeksi siellä olisi ollut tomaatti-vuohenjuustokeittoa, ja jossa aion takuulla käydä ennen pääsiäistä vähän ostoksilla, mutta nyt koitan vähän himmailla suklaarintamalla, sillä uudessa asunnossa on kiusallisen paljon kokovartalopeilejä (jopa kylpyhuoneessa, voitteko kuvitella mitään kamalampaa!), joten joudun ehkä vähän laihduttamaan voidakseni jatkaa asumista täällä. Toisaalta, paluuta entiseenkään ei ole: vanhan kodin summeritaulussa luki jo uusien asukkaiden nimet.

Eilen istuimme nojatuoleissamme  (jotka, by the way, eivät jotenkin sovi tänne, näyttävät nuhruisilta ja räikeiltä kaiken tämän valkoisuuden ympäröiminä) ja listasimme asioita joissa "voitimme" (keittiö, näkymä ulos, säilytystilat, suihku) ja missä hävisimme (pyöräkellari (aivan helvetillinen souvi saada pyörä monen lukitun oven ja portaiden päähän täpötäyteen ahdettuun pyöränurkkaukseen, mies tekee sen JOKA PÄIVÄ, minä olen luvannut tehdä sen tasan kerran molempiin suuntiin; kun joskus kampean pyöräni sieltä ulos, jätän sen pihalle koko kesäksi, uskaliaisuuttani ja ennen kaikkea laiskuuttani) ja mies valittaa, että vessan hanasta tulee vesi paljon pienemmällä paineella kuin vanhassa kodissa.) Toisaalta hän ilahtuu vähästä ja unohtaa moiset pikkuasiat. Hänen hammaslääkärinsä oli kehoittanut häntä vaihtamaan pehmeämpään harjaan ja eilen ostin meille molemmille sellaiset, à 1,50. Kesken hampaidenpesun hän tuli olohuoneeseen harja ojossa ja julisti: "Nyt voin kyllä rehellisesti sanoa: PARAS harja mitä minulla on KOSKAAN ollut!" Minua tietysti kirvelee eniten sen kristallijäljitelmänupin menetys. Siitä minä pidin uudessa kodissa eniten ja sen minä menetin ensimmäisenä, mikä sai minut ihan tosissani kyseenalaistamaan koko Töölöön jäämisen mielekkyyden muutamaksi päiväksi. 

Kesken tämä on vielä ja jotenkin kliinisen oloinen. Entiset taulut eivät oikein sovi. Miehen lapsuudenkodin taulukin sopii paremmin toisin päin (rautatientoria esittävän kuvan takapuolelle taiteilija on maalannut ilmeisesti omakuvansa). Kirjahyllystä on vain toinen puolisko jäljellä. Se näyttää oikein siistiltä. Ei ollenkaan meidän kirjahyllyltämme. 

Kirjoja on  tietysti piilotettuna useaan eri paikkaan: entinen astiakaappi on niitä täynnä kuten myös vaatekomeroiden alatasot. Muuton tiimellyksessä päätin, että jos en kerran voi luopua näistä kirjoista, voisinko sitten kenties vaikkapa lukea ne, ja olenkin jo ryhtynyt tuumasta toimeen. Eilen vietin ihanan aamupäivän väliaikaissohvalla (patja lattialla, toki valkoisella täkillä ja tyynyillä verhottuna) Pentti Saarikosken Eino Leino - legenda jo eläessään -kirjan parissa. Nauratti, kun Leino krapuloissaan oli joutunut pakkomielteisen kauhun valtaan, että punaiset aikovat vangita hänet, eivätkä Hella ja Sulo Wuolijoki, joiden turvaan hän oli paennut, olleet raaskineet vakuuttaa hänelle, ettei hän nyt niin tärkeä henkilö ollut. Tänään aloitin samalla lavitsalla Thomas Mooren "Sielun ohjaaman elämän", mutta nousin sitten kumminkin ylös ja aloin kirjoittaa tätä. Vanhan koneen kaivoin television alla olevasta harmaasta puukaapista, joka entisessä kodissa toimitti kenkäkaapin virkaa eteisessä. Nyt siellä asuu iso, ruma tulostin ja tämä vanha kone irtonäppäimistöineen (koska koneen oma näppäimistö on peruuttamattomasti tärveltynyt ja "y" ja "c" puuttuvat kokonaan, 

 Bloggauskone. Taustakuvassa miehen edesmennyt äiti

En ole tottunut katsomaan televisiota uudessa kodissa. Arne Dahlin sentään katsoimme ja mies tietysti iän ikuista ampumahiihtoa. Voisinkin tietoisesti keskittyä vähäksi aikaa vaikka lukemiseen sen sijaan, että parkkeeraisin joka ilta television eteen napostelulautanen sylissäni  katsomaan "Suurinta pudottajaa" kuten vanhassa kodissa . Olin taas tällä viikolla opettamassa sijaisena pari tuntia. Kirjallisuuden opettaminen on ihanaa! "Opetin" Edith Whartonin novellia "Souls belated" ja muistin taas miten hyvää kunnon kirjallisuus ihmiselle tekee. Thomas Moorekin sanoo kirjassaan, että "pieni määrä hyvää kirjallisuutta voi usein opettaa enemmän sisäisestä elämästä kuin laajat psykologiset tutkielmat." Menenkin tästä Thomaksen pariin vielä toviksi ennen lelukauppaan lähtöä. Tuohon patjalle kun asettuu makuulle, aurinko lämmittää mukavasti vatsaa.

Matti Johannes Koivu: Tyhjäksi jätetty: https://www.youtube.com/watch?v=vluMIxZrdXc