Fredalta kajahtaa!

Tervehdys pitkästä aikaa! En ole joutanut kirjoittamaan aiemmin. En sano tätä ylvästelläkseni kiireilläni. Se, ettei ole aikaa tai energiaa kirjoittaa, ei ole minusta mitenkään hieno asia. Kahtena edellisenä viikonloppuna olen pitänyt kurssia Kalliossa ja kun olen vielä alkuviikosta pitänyt siellä normaalit oppituntinikin, on elämästäni mennyt isohko siivu Punavuoren ja Kallion välin paarustamiseen.

Reppu selässä, lehtiä potkiskellen. Mutta myönnettävä on, että puitteet ovat olleet silmiä hivelevät eikä kävelynkään pitäisi muodostaa ongelmaa, kun muistaa että ensi keväänä on tarkoitus vaeltaa paaaljon pitempiä siivuja, niin ikään reppu selässä. 

 

 

Mieskin osoittaa ilahduttavasti kasvavaa kiinnostusta. Eräänä päivänä hän kysyi oma-aloitteisesti, että ”koska me oikein lähdemme sinne kävelylle?” ja minä kysyin että pitikö meidän mennä kävelylle ja hän sanoi että no sitä vartenhan sinä olet jo laittanut useamman satasen sileäksi ja silloin tajusin että hän tarkoittaa pyhiinvaellustamme, mutta kutsuu, raukka, sitä lapsellisuuksissaan ”kävelyksi”.  Kahdeksansadan kilometrin kävely. Mikäs siinä, kepeä asenne asioihin on yksi niistä ominaisuuksista joista hänessä eniten pidän.

Eilen meillä kokoontui kirjapiiri! Kiisin kotiin lelukaupasta valmistamaan bravuuriani, äyriäispastaa, ja lastaamaan kerrostarjottimelle pikku herkkuja jälkiruuaksi. Viinit olivat olleet ikkunan välissä jäähtymässä jo aamusta asti. Käsittelyssä oli Tuulaliina Variksen ”Kilpikonna ja olkimarsalkka” ja me kaikki kehuimme Tuulaliinaa vuolaasti. Koska hän on niin maanläheinen. Ja kirjoittaa niin hyvin ja rehellisesti. Ja on niin ihana. Ja turvallinen. Pentti sen sijaan jakoi mielipiteet jyrkemmin. Yhtä mieltä oltiin siitä, ettei meistä kenestäkään olisi ollut moisen kanssa eläjäksi. Sitten puhuttiin Heidi Hautalasta, sisarussuhteista, lestadiolaisuudesta,  elämän varrella tekemistämme mokista, vanhenemisesta, senioritaloista ja itsenäisyydestä (eräs piiriläisistä sanoi jopa näin: ”H. on kyllä  itsenäisin ihminen, jonka mä tunnen. Sä olet ihan (tuhma sana!!) itsenäinen! " (nyrkki pöytään). Otin sen kohteliaisuutena, vaikken ihan ymmärtänytkään mistä se kumpusi. Sen ja kaiken muun kunniaksi kilisteltiin maljoja ja syötiin juustoja viikunahillon kera ja pieniä kuppikakun muotoisia suklaakonvehteja ja macaron-leivoksia ja ohuen ohuita appelsiinisuklaalastuja, joita piiriläiset olivat tuoneet iltaamme sulostuttamaan.  Seuraavaksi kirjaksi valittiin Laura Saven ” Paljain jaloin”.  Sitten piiriläisiä tultiin noutamaan ja pieni kotimme täyttyi poskisuudelmista ja huudahteluista ja ilmassa suihkivista huiveista ja käsilaukuista ja yhtäkkiä kaikki olivat poissa ja tilalla oli hiljaisuus.

Paitsi ettei ollut! Ennen niin rauhallinen, jykevä ja paksuseinäinen talomme on muuttunut parissa päivässä meluisaksi biletaloksi. Jo perjantai-illalla kauhea jumputus jyskytti seinissä ja lattiassa ja katossa. Sen alkulähdettä oli vaikea tavoittaa. Mehän asumme ylimmässä kerroksessa, mutta katon alla on yhtä kaikki tyhjää tilaa ja joskus kuuluu askeleita kun joku huoltomies on siellä tekemässä jotakin, viimeksi kiinnittämässä kattoon lumiesteitä. Onko sinne pesiytynyt joku epämääräinen porukka? Joka pitää siellä kemuja? Yötä päivää? Onko siellä menossa ravet? (Onko se oikea sana?)  Ensimmäisenä iltana jumputus loppui hyvissä ajoin, jo ”Kennedyjen” aikana, mikä olikin hyvä, sillä rakastan sitä sarjaa enkä halua mitään ylimääräisiä erikoistehosteita nautintoani häiritsemään. Mutta eilen se jatkui KOKO YÖN, AAMUUN ASTI. Kattojen yllä loimottava täysikuuko heidät oli ajanut moiseen hulluuteen?

Olimme miehen kanssa aivan epätoivoisia. Tajusimme, että me kiltit sopuisat ja suvaitsevaiset ihmiset olemme tilanteessa, jota emme pysty suvaitsemaan. Meidän on pakko valittaa, jos meininki jatkuu. Mutta miten kommunikoida ihmisen kanssa, joka ON NIIN (tuhma sana, tuhma sana, tuhma sana!!!!!!) TYHMÄ, ETTEI ITSE TAJUA ETTEI KERROSTALOSSA VOI TUOLLA TAVALLA TOIMIA!??! Voi kunpa he olisivat vain jotain alakertalaisten kaukaisia sukulaisia jotka ovat vain lainanneet matkoilla olevien vakiasukkaiden asuntoa ja käyttävät tilaisuutta hyväkseen pitääkseen kunnon juhlat  ja lähtevät huomenna kotiinsa eivätkä tule enää ikinä takaisin.  Muuten me olemme kiipelissä. Miten voi muka sanoa vakuuttavasti, että voitteko ensi kerralla pitää ravet vähän hiljempaa ja lopettaa ne jo, sanotaanko vaikka, iltayhdeksältä?Aamurauhani keskeytyi myös jatkuvasti piippaavasta puhelimesta. Yksi kysyi, että jäivätkö hänen silmälasinsa koteloineen meille ja etsin niitä kuumeisesti ja kun vastasin että valitettavasti ei näy missään, hän tekstasi,  että eikun ne olivatkin täällä kassissa! Sitten miehen sisko  soitti, että jäikö häneltä se Saven kirja, hän ei löydä sitä mistään ja siinä on vain seitsemän päivän laina-aika! Haeskelin sitäkin tyhjin tuloksin ja sanoin että se on varmaan jäänyt toisen piiriläisen miehen autoon, jolla hän matkasi illalla kotiinsa. Juuri kun olin istunut takaisin löhötuoliini lukemaan pomolta saamaani Janne Virkkusen ”Päivälehden mies” –kirjaa, puhelin soi taas. Miehen sisko sanoi että kirja löytyi! Se oli ollut hänen tyynynsä alla! Koko yön. Ja hän oli nukkunut kuin tukki!

 

Chisu: Kriisit: http://www.youtube.com/watch?v=HdsEOwZh72A