Päätös

Oooh. Nyt se on päätetty ja asiasta myös pomolle ilmoitettu. Lähden kohkaamalleni Santiago de Compostelan vaellukselle ensi vuoden toukokuussa. Mies tulee mukaan tai sitten ei. Saa päättää itse. Toukokuuhun on aikaa, mutta se on pelkästään hyvä. Ehdin tehdä valmisteluja. Muun muassa testata Ruohonjuuresta eilen ostamani oliiviöljysaippuan, joka netin keskustelupalstan perusteella on todella monikäyttöinen. Sillä voi pestä tukan, ihon ja pyykin ja lisäksi se on biohajoava, sitä ei ole testattu eläimillä eikä siinä ole keinotekoisia väri- tai tuoksuaineita. Tulee itsellenikin itsestäni mieleen ostoskanavan härveleitä kaupittelevat maaniset ”leikkaa, silppuaa, viipaloi, kuutioi”-tyypit, mutta  ajatelkaa miten fantastista jos tosiaan pärjäisin yhdellä tai kahdella saippuapalalla koko reissun?! Sillä matkaan kannattaa lähteä mahdollisimman kevyin kantamuksin. Shirleyn kirjasta olen oppinut että vaelluksella tavallisesta nessustakin tulee kullankallis eikä sitä yhden niistämisen jälkeen heitetä menemään, vaan se käytetään toistamiseen vielä vessassa. Ja että jossain vaiheessa vääjäämättä eksyy, itkee ja saa rakkoja jalkoihinsa. Mutta se on kaiken väärti, sillä se on pohjimmiltaan matka omaan itseen.

Löysin kuin siunaukseksi äsken Kanuunasta käyttämättömän North Ice-teknisen takin kahdeksalla eurolla. Sinne suunnistaessani näin Sea Horsen terassilla meikittömän Andy McCoyn oluella erään julkkislääkärin kanssa, joka taannoin kirjoitti kirjan vuoden raittiusrupeamastaan ja ajattelin, että jos kerran Andy voi istua oluella kaikkien pällisteltävänä ilman silmämeikkiä, voin minäkin vaeltaa Espanjan halki naturellina.

Olenkin kyllästynyt kaikkiin itse luomiini vankiloihin. Jokapäiväinen meikin kanssa suttaaminen on yksi niistä ja oikein odotan että saan olla kuukauden paljain kasvoin. Vaikka myönnettäköön, että ensimmäinen ajatukseni sen jälkeen kun olin päättänyt lähdön ajankohdasta oli että pitäisikö ottaa kestovärjäys ripsiin ja kulmiin. Ei pitäisi. Kiesus!

Vaellus tulee hienoon aikaan kaikin puolin. Täytän joulukuussa 45 ja olen sitä mieltä että nyt on välitilinpäätöksen aika. Minähän olen monessa suhteessa aivan järkyttävän infantiili ja naiivi (vaikka joissain käänteissä myös toki omasta mielestäni hyvin hyvin HYVIN nokkela ja viisas), mutta pakko kai tähän ikään mennessä on ollut jotain oppiakin. Kaarina Davis pohti kirjassaan miksi hänen pitää aina saavuttaa kaikki oivalluksensa itkun ja masennuksen kautta. Minä saavutan omani menemällä sutena jotain tavoitettani kohti ja huomaamalla sitten että ei tämä ehkä sittenkään ole ihan näin...Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että olen markkinointimerkonomi, joka ei halua markkinoida mitään, englanninopettaja, joka ei viihdy koulussa, psykosynteesivalmentaja joka ei suostu neuvomaan ketään.  Nyt aion rauhoittaa elämäni ja antaa oivalluksille aikaa ja tilaa. Pidän kovasti työstäni lelukaupassa, mutta joskus yllätän itseni pohtimasta, että työskentelenkö siellä koska olen viimeinkin  tajunnut mitä haluan elämälläni tehdä, vai työskentelenkö siellä, koska en vieläkään tiedä mitä elämälläni tekisin.  Jotenkin ajattelen, että siinä se pikkuhiljaa kahdeksansadan kilometrin varrella selviäisi. Mutta katsotaan nyt kerrankin elämää kaikessa rauhassa. Luin mökillä osuvan lausahduksen Gandhilta. Se meni jotenkin niin, että ”nopeudesta ei ole hyötyä jos suunta on väärä”. Niinpä.

 

Loppuvuosi on siis pyhitetty hauskalle stressittömälle työlle, kahdelle harrastukselle (ilmoittauduin astangajoogaan, että joku katsoisi pitkästä aikaa teenkö liikkeet ihan väärin, sekä italian keskustelukurssille, sillä en kai lukenut italiaa yliopistossa vain unohtaakseni sen kaiken, vaikka toisaalta se sopisi kyllä elämäni kaavaan. Samaten kuin se, että vaelluksella minulle ei selviäisi muuta kuin että en pahemmin perusta kävelemisestä) ja vapaaehtoistyölle. Ja lukemiselle, minkä mainitseminen on sama kuin paljastaisi kohu-uutisen että aikoo syödä, hengittää ja nukkua joka päivä. Se minua itse asiassa eniten siinä vaelluksessa jännittääkin. Ei ole mitään mahdollisuutta pakata rinkkaa täyteen pokkareita eikä niitä sitä paitsi pystyisi vauhdissa lukemaankaan eikä refugioissa enää jaksaisi. Äänikirjat voisivat olla yksi vaihtoehto, mutta toisaalta vaelluksella (joka Shirleyn mukaan kuulemma noudattelee ley-linjoja ja otollisia tähtikuvioita) olisi parempi kuunnella itseään ja niitä viisauksia ja ajatuksia joita aiemmilta lukuisilta vaeltajilta on polulle tarttunut. Itse asiassa lukulakko saattaisi tehdä todella terää kaltaiselleni kirja-ahmatille. Mutta nyt lupaan olla hössöttämättä ja vouhottamatta asiasta blogissani tämän enempää. Enhän ole vielä vaeltanut metriäkään ja muutenkin koen, että tämän asian kanssa kannattaa nyt olla ihan hissun kissun tai metelöin ja hehkutan sen itseltäni pilalle. Huomenna voisin kyllä ostaa jotain symbolista, vaikkapa paketin laastaria ja hakaneuloja ihan vain alleviivatakseni, että tämä on nyt vihdoin todellista!

Leona Lewis: Footprints in the sand: http://www.youtube.com/watch?v=_8vm8ORMZt4