Vaaleanpunaista shampanjaa

Lelukauppapomo antoi minulle jouluksi pullon shampanjaa. Emme ole raskinneet juoda sitä, vaan se on edelleen laatikossaan hyllyn päällä odottamassa josko sattuisi jotain ekstraihanaa. Välillä, kun olen ollut erityisen toiveikkaalla tuulella, se on ollut jopa jääkaapissa valmiiksi viilenemässä, mutta mitään niin ihanaa ei ole tapahtunut, että shampanjan avaaminen olisi ollut perusteltua. Mutta nyt lelukauppapomo antoi toisen pullon shampanjaa vapuksi, tällä kertaa vaaleanpunaista, ja niin tärkeää kuin minulle onkin pitää yhtä pulloa jemmassa erityistilanteen varalta, ajatus että sattuisin kuolemaan kaksi avaamatonta shampanjapulloa varastossani, on täysin kestämätön!

Koska miehen sisko miehineen on edelleen Helsingissä, miehellä alkoi kesäloma, itselläni oli vapaapäivä ja keli oli ensimmäistä kertaa todella lämmin ja vappukin tulossa, kutsuin heidät Talvipuutarhaan nostamaan maljan keväälle. 

Matkalla aurinko lämmitti selkää, ruoho vihersi jo ja maasta työntyi kaikenlaista elinvoimaisen näköistä vartta ja lehteä. Olin helpottunut ja hilpeä, pitkästä aikaa todella onnellisella mielellä. Muutkin tuntuivat olevan. Joku nainen pysäytti meidät Oopperatalon takana Töölönlahtea kiertävällä kävelytiellä :

- Tulkaa katsomaan, silkkiuikut rakentavat pesää!

- Ihanaa!

- Ne sukeltavat pohjasta korsia ja kuljettavat ne pesäänsä!

- Taitavia!

Mies lauleskeli "Hey hey, my my"-kappaletta, mutta ei muistanut sanoja "rock'n roll will never die"-fraasia pidempään. Sen sijaan hän siirtyi esittämään tietokilpailukysymyksiä.
- Kenen kappale?
- Neil Youngin.

- Kenelle miehelle tuo kappale on omistettu?

- Mauri Pekkariselle.

- Ei kun oikeasti. Kenelle muusikolle?

- Frank Sinatralle.

- Ei, vaan Johnny Rottenille.

- Ei takuulla ole.

- Usko pois vain!

Kina jäi kesken, koska saavuimme perille ja shampanjakestit alkoivat. Miehen siskon puhelin soi. Siellä oli hänen paras ystävänsä Tuula.
- Mä en voi kuule nyt jutella. Hanna kutsui meidät Talvipuutarhaan shampanjalle. Vaaleanpunaiselle shampanjalle...siis tämä on oikeaa shampanjaa, ja meillä on tässä myös tämmöisiä pikku piirakoita ja mansikoita ja...
- Jellybeanseja.
-...ja Jellybeanseja...mä laitan sulle kohta kuvan! Hei hei ja terkkuja kaikilta!
- Mitä se sanoi?
- Että "haistakaa paska".

Sovitaan, että nyt ei puhuta lainkaan Valhallankadun vesivahingosta eikä muustakaan ikävästä. Sen sijaan hän kertoo miten heidän lapsensa olivat aikoinaan niin hulluina tuubista puristettavaan pikkelsiin, että hän oli ostanut jokaiselle joululahjaksi oman tuubin.
- Mistä ne erotti mikä tuubi oli kenenkin?
- Kirjoittivat päälle tussilla nimensä.

Lisäksi hän kertoo miten yksi lapsenlapsista oli saanut käsiinsä "Lasten raamatun" ja järkyttynyt sydänjuuriaan myöten ja sanonut mummilleen, että "tiedätkö tässä kirjassa on yksi aivan hirveä kuva, haluatko nähdä? Siinä Jeesus on ripustettu naulakkoon!"

Salaperäinen lehdenlukija Talvipuutarhassa....

Talvipuutarhasta kävelimme lämmöstä ja auringosta nauttien kohti Töölöä. Mies bongasi patsaan.
- Onkohan tuokin Laila Pulliaisen tekemä?
- Tarkoitat varmaan Laila Pullista?
Istuimme puistonpenkille kuuntelemaan puhelimestani "Hey hey, my my":n, koska miehelle oli tärkeää saada osoittaa olleensa oikeassa. Kaupunki ympärillä näytti kauniilta ja lupaavalta. Ehkä se olikin sitä, tai sitten se oli vain vaaleanpunaisen shampanjan vaikutusta. Hauskaa vappua kaikille!

Neil Young: Hey hey, my my: https://youtu.be/YYvEiyxRLnY

Alistus!

Rouhea (ja ainoa) näkymä koti-ikkunasta. 

Kirjapiirimme kokoontui tällä kertaa Fabianinkadulla mainostoimisto Punk!:in tiloissa. Käsittelyssä oli Emma Donoghuen "Huone", johon muutama ei aiheen ahdistavuuden vuoksi ollut saanut vielä tartutuksi ollenkaan. Täytyy myöntää, että itseltäkin tuo olisi jäänyt hyllyyn jollei olisi ollut kirjapiirin listalla, mikä onkin kirjapiirin hyvä puoli: tulee edes silloin tällöin lähdetyksi omalta mukavuusalueeltaan. Hyvä kirja se oli, mutta puheenaiheena vain yksi kymmenien joukossa.

Kasarmitorin laidalla tapahtuu

- Mun täytyy kyllä sanoa, että viimeistään tuo Princen kuolema vapautti mut kaikesta kuolemanpelosta. Mä en enää pelkää mitään...Onneksi mä näin sen Suomen keikan. Vain se harmittaa, että mua pelotti että mun fillari varastetaan ja siksi mä lähdin ulos toisen encoren jälkeen. Se oli tullut lavalle vielä kolmannenkin kerran.

****

- Silloin kun me oltiin siellä Torreviejan eläkeläiskeitaassa, me lompsittiin muiden eläkeläisten tavoin sitä bulevardia edestakaisin, mutta koko ajan piti katsoa kelloa, kun telkkarista tuli semmoinen tietokilpailuohjelma kuin "BOOM!". Ne kysymykset oli niin helppoja, että mekin osattiin vastata vaikkei osattu edes kieltä. Semmoisia kuin "oliko Michelangelo a) rokkitähti b) tiedemies c) taiteilija?", mutta aina siellä oli niin tolloa sakkia vastaamassa, että väärin meni ja silloin kuului "BOOM!" ja se väärin vastannut pudotettiin isoon kuoppaan.

"Kepeää luettavaa". Ei mitään iloa...

Elias Weiss Friedmanin "The Dogist". Sain Turun ystävältä syntttärilahjaksi. Paljon iloa!

****

- Saanko mä tässä välissä esittää yhden kysymyksen? Jos olisi pakko olla jonkun poliitikon kanssa, niin...

- Ville Niinistön!!!

- Äh...mun piti sanoa se!

****

- Helsinki on kuulemma kaikkein pahin paikka tulla vanhaksi ja avuttomaksi koko Suomessa. Toiseksi pahin on Espoo.

- Mikä on paras?

- Kempele.

****

- Onko muuten kellään sattumalta mitään huonoja lakanoita tai sellaisia varastossa? Mä veisin äidille (93 vuotta) Kauhajoelle. Se on nyt innostunut leikkaamaan matonkuteita. Päivät pitkät se vain leikkaa ja leikkaa, mä pelkään että kohta siellä ei ole enää ainuttakaan pöytäliinaa jäljellä...

****

- Ootteko te kuunnelleet radiosta sitä "Anonyymejä kotikiusattuja"? Se on tosi hyvä! (Laulaa:" AKK, AKK, kovempaa ei oo....ALISTUS!") Mun mies laittaa mulle joka perjantai puoli kahdeltatoista tekstarin: "Alistus!", että mä muistan kuunnella. 

(Kuuntelin kotona yhden osan Yle Areenan radiosta. Ovat sellaisia muutaman minuutin pätkiä. "Sankareina" ovat Pauli ja Veijo, ainakin toisella on pelottava vaimo, Martta. Kuuntelemassani jaksossa he hermoilivat jäävänsä kiinni siitä etteivät ole maksaneet palautuspulloista saamistaan reilun kympin tuloista veroa, ja että nyt heidänkin nimensä luetellaan veronkiertäjien joukossa MOT:ssa. Ja siinä tosiaan oli alussa se Susannan esittämä laulu.)

Muuten elämä näyttäytyi laajalla skaalalla: yhden lapsenlapsi osallistui voimistelukilpailuihin, toisen iäkkäät vanhemmat olivat saaneet asunnon palvelutalosta, miehen siskon miehen lompakko oli varastettu Napolissa, yhden tytär oli lähdössä Afrikkaan. Oli helpottavaa kuulla, että muillakin on huhtikuu ottanut koville. Muutkin piiriläiset olivat väsyneitä ja tympääntyneitä, mikä tuntui ihanan lohdulliselta. Yksi heistä oli bongannut minut auton ikkunasta Kaisaniemssä, töötännyt ja heiluttanut, mutta en ollut huomannut.

- Taisit olla salilta tulossa? Askel oli kyllä vetävä, mutta ilme kieltämättä aika totinen...

No, eiköhän se tästä pikkuhiljaa taas iloksi muutu. Santorinin matkaan on enää parisen viikkoa!

Prince: Purple Rain: https://youtu.be/4rvUM7v1rDM

Matalalla profiililla

Ripaus toivoa!

Heipä hei! Olen ollut "poissa", tiedän. Hetken ajattelin jo lopettaneeni bloggaamisen tyystin, mutta päätin sitten kuitenkin pitää tätä väylää vielä ainakin jollakin tapaa avoimena. Tämä harmaan ja beigenvärisen kevään loputon kyntäminen ottaa vain niin julmetun koville, ettei voi mitenkään kirjoittaa "Optimistin puutarhassa"-otsikon mukaisia juttuja. En ole ollenkaan optimistinen enkä erityisemmin puutarhafiiliksissäkään (vaikka laitoinkin vähän orvokkeja mökille). En ole edes ostanut ainuttakaan siemenpussia kevätkylvöjä varten. Päin vastoin, olen koko ajan pienessä katastrofivalmiudessa. Jopa niin, että eilen jouduin palaamaan lelukauppaan Fredrikinkadulta, kun luulin hälyttimen lauenneen ja ujeltavan kaupassa. Kaupassa ei hälyttänyt mikään. Se olikin vain kevään riemua laulava pikkulintu, jonka ääni kaikui talojen seinissä. Myöskään tämmöinen näky Kaivopuistossa kesken viattoman aamupäiväkävelyn ei ole omiaan tuomaan seesteisyyttä. Lisätkää mielessänne kuvaan myös yläpuolella pyörivän helikopterin ääni.

Onko tämä muka normaalia?!

Lehtiä ei tee mieli lukea, uutisia ei tee mieli katsoa, mutta silti aina jokin masentava tiedonjyvä läpäisee tajunnan. Viimeksi suunnitelma valtion tieverkkojen yksityistämisestä. Mietin mitä sanoisin, mutta päätin olla sanomatta mitään. En yksinkertaisesti jaksa. Sen sijaan siteeraan keskustelupalstan sananvaihtoa aiheesta:

- Täh? Aprillipäivä meni jo. Onko tuo hullu tosissaan?

- Valitettavasti. Toivottavasti jättää politiikan kokonaan ja keskittyy siihen "kaikki mitä minulla on, olen saanut kovan työn kautta" - Vallilaansa, jonka peri vanhemmiltaan.

- Oliko tämä se sama tyyppi, joka junaili valtion, kuntien ja kansalaisten rahoilla maksetun lastensairaalan ilmaiseksi suomenruotsalaiselle säätiölle?

- Jep.

Hakaniemessä torikahvilla

On minulla onneksi muutakin mietittävää ollut. Esimerkiksi John F. Kennedy Juniorin ja Carolyn Bessette-Kennedyn elämä ja kuolema, joista kiinnostuin tilattuani New Yorkin täydellisten naisten loppumisesta aiheutuneiden vieroitusoireiden helpottamiseen Carole Radziwillin kirjan "What Remains", jossa hän kertoo siitä miten hän, boheemin, vähävaraisen perheen tytär päätyi naimisiin puolalaisen prinssin kanssa, joka sattumalta oli John Kennedyn serkku ja joka sittemmin sairastui syöpään ja miten Carolyn Bessetistä tuli hänen paras ystävänsä ja tukijansa ja siitä raskaasta kesästä, kun oli selvää, että Anthonyllä olisi enää muutama viikko elinaikaa, eikä KUKAAN olisi voinut aavistaa, että ennen häntä lähtisivätkin nuoret ja vahvat John, Carolyn ja hänen siskonsa Lauren, kun heidän pienkoneensa syöksyi mereen  kolme viikkoa ennen kuin Anthony kuoli ja Carole jäi yksin pärjäilemään miten parhaiten taisi.

Carole kertoo, että hänen ja Calvin Kleinin pr-osastolla työskennelleen Carolynin ensikohtaamisen jälkeen Carolyn oli jättänyt vessan peiliin lapun, jossa oli lukenut: "Oli tosi kiva tavata, mutta ystävyytemme ei voi syventyä ennen kuin hankkiudut eroon noista kammottavista Gapin lenkkareista. Oikeasti! XXX Carolyn". Ja myöhemmin hän oli aina tilaisuuden tullen kertonut tarinaa heidän ensi tapaamisestaan:

- Ensimmäisen kerran näin Carolen rantatalon keittiössä. Hän seisoi tiskaamassa ja hänellä oli jalassaan punaiset farkkushortsit, jotka olivat kiinni vyöllä ja t-paita oli tungettu sisään shortseihin!

No, Kennedyvillitys tuli ja meni. Kävin ystävävierailulla Turussa. Kävelimme joen vartta Turun linnalle asti, jossa kävimme brunssilla upeissa puitteissa, jotka sallivat meidän leikkiä hetken linnanneitoa/prinsessaa/kuningatarta (tennareissa).

Onko tämä nyt varmasti tarpeeksi arvokas miljöö ystävyysbrunssillemme...

Sen jälkeen olen käynyt Tampereella ja mökillä, jossa ihmettelin huussin viereisen ison kiven päältä maahan varisseita sammalia. Päättelin että siinä oli ollut joku oravien tai naakkojen jengitappelu, mutta isä sanoi että ei kun hän oli nostanut Lennin siihen kiven päälle "leikkimään". Lenni muistuttaa päivä päivältä enemmän Tuomas Enbuskea, sanoo pikkusisko, ja kuvat todistavat samaa.

Sillä aikaa kun olin poissa, mies oli katsonut tv:stä dokumentin "The Jam"-nimisestä yhtyeestä. Hän soitti ja kertoi itkeneensä vähän, "koska se oli hänen musiikkiaan ja koska hänkin oli ollut "mod" (not) ja että minun pitää katsoa se dokumentti yhdessä hänen kanssaan, kun palaan kotiin. Katsoimme  koko puolitoistatuntisen dokumentin ja kyllähän se minuakin kosketti. Kaikki se vimma, jonka itsekin silloin tunsi niin vahvasti ytimissään. Missä ihmeessä se on? Kanavoituuko se enää mihinkään muuhun kuin syömiseen ja kuntosalin soutulaitteeseen?  Eihän sitä enää edes innostu mistään (paitsi kun löytää Anna-lehden välistä ilmaisen Lancomen  "Visionnaire"-seeruminäytteen). Paitsi että kyllä me nyt innostuimme nuoruutemme musiikista tuon dokumentin myötä. Olen sen jälkeen kuunnellut joka aamu ainakin viisi kertaa putkeen The Jamin "Going undergroundin". Se tuntuu auttavan nopeammin kuin purkista otettavat lisäravinteet konsanaan.

The Jam: Going Underground: https://www.youtube.com/watch?v=AE1ct5yEuVY