Muuttoräkää ja pääsiäissaarelaisia

Uudessa kodissa

Muutettu on. Kolmas muutto tänä vuonna, jos isosiskon muutto lasketaan mukaan. Eilen kävimme vielä Sibeliuksenkadulla siivoamassa ja sitten painoimme viimeisen kerran oven takanamme kiinni ja lastasimme pesuaineilla ja rievuilla ja jakkaralla täytetyt kassit miehen pyöränsarviin ja lähdimme kävelemään kohti Kamppia.

- No niin. Viimeistä kertaa täällä. Arvaa mitä jään kaipaamaan?

- No?

- En mitään.

- En minäkään.

Juuri ennen muuttoa olin ehtinyt lukea viimeisimmästä Kotiliedestä Kaisa Blomstedtin haastattelun, joka oli otsikoitu "Elämästä pitää nauttia" ja siinä hän kertoo ajatelleensa Töölöön muutettuaan, että "Vihdoinkin Töölössä, funkiksen mekassa". 

Jos minä olisin kiinteistönvälittäjä, ottaisin tuon omaksi myyntisloganikseni, hienon kuuloinen tuo "funkiksen mekka". Ainakin parempi kuin mihin itse olisin pystynyt: "Töölö, sinulle jolla on järkevät vaatteet ja tylsät jutut!". Mutta olihan siellä hyvääkin. Lenkkimaastot, puistoja ja paljon koiria. Ja tuota...niin,  todella paljon koiria!

Muutto sinällään oli epätoivon sävyttämää taistelua niin kuin se kai aina on, vai osaako joku muka muuttaa tyylikkäästi? Muuttoapulaisemmekin kävivät kuumina. Kielenkäyttö oli hyvin rumaa.

- Mikä helvetti tämä on?!?

- Mekanismituoli.

- Painaa aivan saatanasti. Tää on jumalauta viimeinen kerta kun mä kannan tätä!

- Noin sä sanoit viimeksikin....

- Mitä vitun nyssyköitä! (Lelukaupan erään vaatemerkin aikoinaan kylkiäisinä lähettämiä oivallisia värikkäitä ja kestäviä kasseja). Miksei teillä ole kunnon muuttolaatikoita?! (Meillähän oli! Vintti täynnä edellisen muuton jäljiltä, mutta sitten miehen roinaa keräävä ja kaupusteleva ystävä "lainasi" niitä ja sen pituinen se).

- Ja tuon (oliivipuu) saatte heittää helvettiin kun ette kerran osaa edes hoitaa! (Täällä se nyt kumminkin on. Sitä paitsi elossa!).

Saimme miehen ystävän kanssa kannettua viimeiset tavarat sisään Yrjönkadun rappukäytävään viittä vaille seitsemän torstaina. Pikkusiskon juna saapui seitsemältä ja samaan aikaan päättyivät miehen tunnit. Olin hysterian partaalla kaiken sen kaaoksen keskellä hikisenä ja pölyisenä ja nälkäisenä ja janoisena. Nenäni oli tukossa ja niistäessä nenäliinaan tuli mustaa ällöttävää räkää, joka kertoi että pölyssä on tullut piehtaroitua ja sitä on tullut vedetyksi myös henkeen.  Pikkusisko saapui, iski toiseen käteeni hampurilaisen ja toiseen virvoittavan oluen ja sanoi että otas tosta. Mies tuli pian hänen jälkeensä ja sai niin ikään hampurilaisen ja "Kekkonen"- nimisen oluen ja sitten he kantoivat loput tavarat, osan asuntoon ja osan kellariin. Minä kyyhötin tuolissa uupuneena ja epätoivoisena edessä olevan järjestelyurakan jo etukäteen lannistamana. Päätin jättää kaiken sikseen ja menimme aikaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä ensin aamiaiselle Kiilaan ja siitä Kirjamessuille, jossa pikkusiskon "paneeli" olikin muuttunut kahden lastenkirjailijan haastatteluksi aiheesta "Millainen on hyvä lastenkirja". No, tietysti esimerkiksi sellainen kuin pikkusiskon "säpinä"-kirjat.

Törmäsin messuilla entiseen kollegaan jolle vuodatin kaiken muuttoepätoivoni ja hän kysyi olenko jo tutustunut ilmiöksi nousseeseen "Kon Mari"-metodiin jonka perusteella kodin voi saada supersiistiksi luopumalla kaikista muista tavaroista ja vaatteista paitsi niistä, joita pidellessä "kehossa tuntuu miellyttävää värähtelyä" ja jotka tuovat iloa. "Minulla ei ole yhtäkään tavaraa tai vaatetta joka värähtelisi iloa", valitin ja lisäsin että jos ostan messuilta "Kon Mari"-kirjan, minulla on taas vain yksi tavara enemmän inhottavanani. Mutta niin vain kävi, että kun lauantaina tajusin voimattomuuteni edessä olevan urakan edessä, soitin toista päivää Kirjamessuilla olevalle pikkusiskolle ja pyysin häntä tuomaan minulle Kon Marin.

- Minkä kommarin?!

- Sen pinkin siivouskirjan. Jos löydät.

- Okei, mä tuon.

Ja hyvä olikin että toi! Olen jo aivan koukussa ja kuuliainen noudattamaan tuon suloisen pienen japanittaren, Marie Kondon,  armotonta käskytystä. Kirjoista, joita säästää siltä varalta että haluaa jonain päivänä vielä lukea ne: " Joskus tarkoittaa ei koskaan!". Vaatteiden laskostamisesta: "Se on hyödyllinen taito koko loppuelämäksi. Sanoisin jopa, että elämästä puuttuu jotain, jos ei opettele taittelemaan". Papereista: "Palkkakuitteja lainehtii joka paikassa. Et katso niitä enää uudestaan, ja vaikka katsoisitkin, katsominen ei kartuta pankkisaldoa, joten heitä ne menemään."

Marie lupaa, että kodin perusteellinen järjestäminen tarvitsee tehdä vain kerran ja kun se on tehty, sitä seuraa ketjureaktio, jossa elämän muutkin osa-alueet loksahtelevat kohdilleen. 

Kirjamessuilla tapasimme myös serkkumme jonka kanssa istuimme vaihtamaan kuulumisia ja nauramaan pikkusiskon ostamalle kirjalle, jossa oli kaikkea tämmöistä:

Suosikin kansi. (latomo: jättäkää tähän tilaa kunnes toimitus saa selvitettyä kenen patsas on taustalla)

Illaksi meidät oli kutsuttu miehen ystävän Pääsiäissaarilta tulleiden vieraiden kunniaksi järjestämille kutsuille, eikä mikään olisi voinut kiinnostaa vähempää kun koko olemus oli aivan muuton raunioittama, vaatteet rähjääntyneet ja energiat kulutettu, mutta miehen ystävä ei ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa ("Mä olen tilannut Wotkinsilta 25 kiloa grillattua sikaa. Tehän tulette!"). Myös pikkusisko oli kutsuttu, joten sinne mentiin ja illasta tuli huippuhauska! Pääsiäissaarelaissiskokset esittivät itse tekemänsä kappaleen ja heitä säesti haitarilla eräs sangen nimekäs lastenkirjojen kuvittaja. Pikkusiskoon teki suurimman vaikutuksen 87-vuotias Helge, joka kertoi seikkailuistaan maailmalla ja sambakurssistaan jolle parhaillaan osallistuu ja harmistuksestaan kun hän ei saanut osallistua sukelluskurssille edelllisellä Etelä-Amerikan matkallaan, koska hänellä oli liian pienet korvakäytävät hommassa tarvittavaa välineistöä varten. Kun kuvittaja soitti jotain kuusikymmenluvun musiikkia. Helge oli tokaissut pikkusiskolle, ettei hän oikeastaan välitä näin vanhanaikaisesta musiikista. Miehen ystävän poika kertoi että hänen elävin lapsuudenmuistonsa Helgestä on kun he olivat menneet yhdessä McDonaldsille ja Helge oli kysynyt pojalta mitä hän halusi. Poika oli halunnut ranskalaiset ja pirtelön, jolloin Helge oli ponnahtanut tiskin toiselle puolelle, pursottanut omin käsin lapsenlapselleen pirtelön, kahmaissut vaunusta ranskalaisia, tunkenut niitä sieraimiinsa ja korviinsa, iskenyt pirtelön pojan kouraan ja lausunut: "Kun ihminen täyttää seitsemänkymmentä, kaikki häpeä katoaa. Muista tämä!" Koulutukseltaan Helge on ekonomi.

Pääsiäissaarijuhlapaikasta oli hulppeat näkymät ja sikaa riitti!

Osui muuton lomaan muitakin kivoja hetkiä. Osa jopa seesteisiä kuten se, kun istuin lampaantaljalla ja join pikkusiskolta saatua suklaateetä (kahvinkeitin oli edelleen purkamatta) ja luin uusinta Annaa pienen pöytälampun valossa aamuhämärissä kun mies ja pikkusisko nukkuivat vielä. Ja se kun mies löysi kirjapinosta Arvo Turtiaisen "Minä paljasjalkainen"- runokokoelman, jota isänsä oli kuulemma usein lukenut ääneen kotona kun mies oli vielä pieni ja nyt hän luki niitä minulle samalla kun purin kuppeja ja lautasia ja muuta pientä kaappiin. Lauantai-iltana sain viimeisenkin laatikon purettua  ja litistettyä ja se oli kuulkaa ihana hetki. Eilen aamulla vietin hyvän tovin Allpostersin sivuilla miettien millä tämän uuden kodin kuvittaisi. Nyt saavat pellet ja keijukaiset riittää ja kun kiinteistönvälittäjänainen sanoi Töölön seinällä olevasta norppakuvastamme, että siinä on "täsmälleen samat värit kuin Ceausescun palatsissa", minun ei enää tee mieli ripustaa sitäkään. Lisäksi ikkunanäkymä innoittaa johonkin vähän kaupunkimaisempaan kuvitukseen. Kotimme kuvituksesta vastaa jatkossa  August Macke. Kuvien arvioitu saapumisaika on marraskuun puolivälissä.

Diana Ross: Chain reaction: https://www.youtube.com/watch?v=UaYHRx9-v2M