Mies on kavereidensa
kanssa Tallinnassa jokakesäisellä retkellään.
Olenkin pannut täällä kotona aivan ranttaliksi! Totta puhuen olen
nauttinut hiljaisuudesta ja harrastanut de-clutteringia,
eli raivannut hissuksiin yhden jätesäkin päivävauhdilla tavaraa roskikseen tai
kierrätykseen. Amazonin poika toi taas yhden Julia Cameronin kirjan, kaksi on
vielä matkalla. Tämä minkä sain hyppysiini
on nimeltään ”The Prosperous Heart. Creating a Life of
Enough” Oi miten rakastankaan Julia Cameronin kirjoja! Ne on yleensä laadittu
kahdentoista viikon ohjelman muotoon (Julia on vanha AA:lainen) ja niissä on
ihania viikkotehtäviä ja Julian tyyli uppoaa minuun ihan täysillä ja teen
orjamaisesti kaiken mitä hän käskee, nyt hän käski ostamaan pienen muistivihon
ja kirjaamaan siihen tunnollisesti kaiken rahanmenomme (myös sen paljonko kyseinen muistivihko maksoi) ja –tulomme, jotta
talousasiamme lakkaaavat olemasta jotenkin mystisiä tai pelottavia ja tajuamme
selkeästi missä mennään. Olen jo huomannut, että pelkkä talousvihkoon
kirjoittamisen uhka saa jättämään monia juttuja ostamatta, mutta kyllä siellä
jo kaikenlaista lukee, kuten vaikkapa:
”Elämä on ihanaa”-dvd 1,5ePussillinen simpukankuoria 0,5e
Paketti Pirkka-tuulihattuja 1,75e
Mutta kaiken a ja o on
se, ettei kodissa ole laatikot ja sängynaluset täynnä epämääräistä ryöhnää ja
siksi roinanpoisto, de-cluttering-vaihe ajoittuu ihan kurssin alkuvaiheeseen.
Julia komensi myös olemaan ostelematta luottokortilla (onneksi olin ehtinyt
tilata ne kolme hänen kirjaansa jo etukäteen) ja hän käyttää ihanaa kieltä, sellaisia sanoja kuin ”pert”, ” squander” ja ” solicitous” . Aina kun olen jotenkin mentorin tarpeessa,
oli asia mikä hyvänsä, Julian lukeminen auttaa heti.
Olin jotenkin väsyksissä eilen illalla ja
koska mieskin oli tiessään, annoin itselleni luvan mennä nukkumaan jo
yhdeksältä, minkä johdosta heräsin pirteänä jo ennen kuutta, minkä johdosta
saatoin ja halusin mennä juoksemaan rantaan ja ottamaan kuvia vauhdissa jo aamuvarhaisella,
minkä johdosta olin takaisin kotona jo
seitsemän jälkeen ja saatoin soittaa isosiskolle, joka herää joka aamu jo neljältä. Juttelimme niitä näitä ja
hän yritti saada minut ujuttamaan blogiini linkin Jethro Tullin ”Life is a long
song”-biisiin, mistä kieltäydyin pöyristyneenä jyrkästi suoralta kädeltä, mutta pehmennykseksi lupasin sentään kuunnella sen
jos hän suostuu vaihturiksi koekatsomaan yhden jakson Solsidania. Söin ison kulhollisen hedelmäjogurttia johon olin
lisännyt vielä tummia rypäleitä, persikan ja puolikkaan banaanin. Pyyhin pölyt
kirjahyllyn päältä ja lähdin lelukauppaan töihin.
Siellä asiakas kehui minulle
valikoimiimme kuuluvaa leijaa niin vuolain sanakääntein, että innostuin ostamaan sellaisen
itsellenikin (ostos on jo merkitty talousvihkoon tämän päivän ainoaksi
menoeräksi) ja vasta paljon myöhemmin tajusin, että olikohan tässä nyt jotain
nurinkurista kun asiakas sai myyjän ostamaan jotain mitä tämä ei
ollenkaan ollut katsonut tarvitsevansa.
Yhtä hassu juttu kuin se, että meidän
vintti on alempana kuin kotimme. Me
asumme ylimmässä kerroksessa. Vintille mennään niin, että ensin mennään
keittiön ovesta rappuun. Siinä on heti oikealla vintin ovi, mutta kun sen avaa,
siitä johtaakin raput alaspäin. Isosisko
kysyi tänään että suunnitteletko sinä yhtään
etukäteen noita blogijuttujasi. Sanoin että enpä juuri, mutta kyllä minulla
yleensä on joku tietty asia jonka haluan tuoda julki tai mikä ylipäätään
laukaisee halun kirjoittaa. Pitkin hampain en bloggaa koskaan. Tänään laukaiseva tekijä olikin tuo vintti,
josta olen halunnut mainita jo pitkään.
On se sen verran outo juttu!
Jason Aldean: I use what I got: http://www.youtube.com/watch?v=e-GLrrclM84
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti