Hyvin rullaa!

Pyöräilimme lauantaina Nuuksioon, jossa oli hauskat ja hulppeat nelikymppisjuhlat (miehen siskon esikoistyttären ja hänen parhaan ystävättärensä).  Minähän jo vihjaisin niistä mittavista huoltojoukoista, joilla ei tunnu olevan suurtakaan luottamusta siihen, että koskaan pääsisin pyörällä paikasta A paikkaan B ilman ongelmia ja märinää (no, toisaalta, onhan heillä syytäkin epäilyyn). Mutta matka, 35 km,  meni HYVIN! Tosin nautin kaikkien periaatteideni vastaisesti energiajuomaa ja jouduin käymään puskapissalla, mutta perille pääsimme aivan ajallaan.Tietysti sillä vihoviimeisellä taipaleella, jossa ei enää ole pyörätietä, vaan joutuu ajamaan henkensä kaupalla tien sivussa autoja väistellen, huoltojoukko ajoi rinnalle huomiota herättävästi tyyttäillen ja ikkunoista työntyi monta uteliasta päätä ja kysymyksiä sateli tyyliin ”Jaksatko nyt ihan varmasti loppuun saakka?” ja illan mittaan miehen sisko sanoi kolmeen otteeseen että täytyy tunnustaa etten uskonut sinun selviävän perille asti ja miehen siskon mies sanoi, että kyllä kävelystä vähän huomaa, että pyöräilty on, vaikka ei haparoiva askellukseni siitä johtunut, vaan siitä että jalassani oli liukkaat espadrillokset epätasaisella kivisellä ja käpyisellä rantapolulla! Sen jälkeen ollaan pyöräilty Lauttasaaren lenkkikin vailla ikäviä yllätyksiä.

Mutta on tässä kyllä sähläämistä ollut. Ehdin jo ilahtua, että nopeastipa laittoivat uutta satulaa ja lukkoa tulemaan, mutta kun avasin paketin, siellä olikin lokasuoja ja kypärä, joiden oli lähetyslistan mukaan määrä mennä jollekin Jarille Savonlinnaan. Ei muuta kuin paketti takaisin postiin, soittoa ja sähköpostia firmaan ja uutta pakettia odottelemaan.  Lisäksi minua hermostuttaa edelleen ajaa kaupungissa ja erityisesti inhoan kotikatua, joka on mukulakiveä ja jossa ratikka läähättää niskaan. Yritän aina ehdotella että taluttaisimme jalkakäytävää Bulevardin pyörätielle tai edes Fredrikintorille ja tänäänkin olin jo toiveikkaasti työntämässä etupyörääni autojen välistä jalkkikselle, kun mies karjaisi niin että Fredan hienostoliikkeiden ikkunalasit helisivät: ”ET MENE SINNE!!!!! Sinun on nyt opittava, ettei AINA VOI OLLA NIIN PRINSESSAMAISTA!!!!!” Ja niin minä jouduin kauhusta kankeana ajamaan mukulakiveä ja kauhu jatkui vielä pyörätielläkin, sillä matka Bulevardilta Mannerheimintielle ja sieltä Hesperianpuistoon (jossa laskin olevani viimein turvassa, ei olisi kannattanut: tänään mieheltä pamahti siellä takarengas, tulin aivan hysteeriseksi silkasta turhautuneisuudesta!) on minusta pelottava ja arvaamaton jalankulkijoiden ja toisten pyöräilijöiden ja kaikkien mahdollisten yllätysmomenttien (lähinnä eteen auki ponnahtavien taksinovien) vuoksi. Kotona aloin palkkioksi urheudestani himoita pyöränkoria. Tämmöinen olisi ihanin, mutta minua ei juuri nyt kauheasti huvita tilata nettikaupasta mitään...Tämäkin pitäisi tilata kaukaa eksoottisesta Ruotsista asti, joten olkoon ainakin ensi viikkoon.

Lopuksi pari juttua vapaaehtoistyön piiristä.  Terhokoti on ruotsiksi Terhohemmet ja aina lähtiessäni sieltä toivon salaa, että joku kysyisi että "missä hemmetissä sinä olet ollut?!", johon voisin vastata että "Terhohemmetissä". Se olisi minusta hauskaa, mutta kukaan ei koskaan kysy. Tänään aloin odottaa toista kysymystä. Nimittäin että joku kysyisi mikä on erikoisinta mitä olet joutunut vapaaehtoisena tekemään. Ennen en olisi halunnut vastata, mutta nyt minulla on niin hyvä vastaus, etten malta ottaa sitä riskiä ettei kukaan koskaan kysyisikään. Tänään kun menin hommiin, käytävällä loikki vastaan hätääntynyt talouspäällikkö huutaen että lintu oli paskonut hänen päähänsä! Menimme pukuhuoneeseen ja siellä putsasin märällä kammalla ja paperilla linnunkakkaa talouspäällikön tukasta ja lohduttelin häntä, että tämä on  itse asiassa aivan MAHTAVA juttu, tuo ONNEA ja että ei muuta kuin Viking Lottoa vetämään!

Matti Johannes Koivu: Odota, odota: http://www.youtube.com/watch?v=QLOf6txWB3g