Rauhaa ja riehaa

Kävin Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin tauluja. En kaikkia. Niitä oli niin valtavasti ja minullahan on se kortti, jolla pääsen taidemuseoon vaikka kuinka usein, joten ei tarvinnut ahnehtia. Mutta vaikka ei olisi ollut korttiakaan, en siltikään olisi jaksanut käydä huolellisesti syventyen läpi koko näyttelyä ja ehdin jo huolestua, että onkohan minulla tarkkaavaisuushäiriö kun en millään jaksanut keskittyä tauluihin ja videoesityksestäkin ponnahdin ensimmäisenä ylös, vaikka olin tälläytynyt ihan eturiviin ja vaikka ihailen suunnattomasti Heleneä ja esitys oli kiinnostava ja ehdin jo katua niitä lukemattomia kertoja, kun olen sanonut oppilailleni, että koittakaas nyt vähän keskittyä ja lopettakaa tuo häsääminen. Joskus keskittyminen on tosi vaikeaa!  Ateneumissa on kyllä aina ihanan rauhallista. Jos olisin malttanut olla pidempään, se olisi kyllä  ajan oloon tarttunut minuunkin ja olisin voinut jäädä istuskelemaan jollekin penkeistä pitkäksikin aikaa ja antautua taiteen vietäväksi.

Mutta tällä kertaa en antautunut taiteen vietäväksi vaan askelsin ripeästi salista toiseen ja sitten menin tietysti myymälään hypistelemään ja listaan tuli taas yksi plussa; postikortti ”Sirkustyttö”- nimisestä maalauksesta. Mutta vain yksi. Ja senkin voin kompensoida heittämällä jonkun vanhan kortin pois. En kuitenkaan tuota ”Sirkustytön” takaa pilkottavaa Leonardo da Vinciäni. Se on minulle rakas. Ja Ateneumiin menen tietysti vielä monta kertaa ennen kuin Helenen taulut korjataan pois. Näyttelyhän on avoinna lokakuun puoliväliin asti.

Kun olin jo matkalla kotiin, kuulin etäältä jumputusta ja Aleksilla käveli vastaan pari sulkiin ja kultasandaaleihin sonnustautunutta sambaajaa ja kun ehdin Esplanadille, huomasin kävelleeni suoraan samba-ansaan! Tien yli ei päässyt, sillä tie oli varattu sambakulkueelle ja yhtäkkiä Helenen taiteen sijaan sain nähtäväkseni täyslaidallisen värikästä sulkaa, paljettia, kultakenkää ja tyllihametta ja kuultavakseni suomenkielistä sambalaulua, jota esitettiin etanan vauhtia etenevän kuorma-auton lavalta, siinä laulettiin jotain, että "elämä on makeaa" ja sitä (laulua, sulkaa, kultakenkää ja kimallusta) jatkui ja jatkui ja jatkui ja vaikka meno oli vallan kipakkaa ja hektistä, ehdin jo moneen kertaan ajatella, että menkää nyt herran tähden lujempaa siitä, että ihmiset pääsevät kotiinsa täältä ja välillä joku juoppo intoutui rytmin vietäväksi keskelle tanssijoita pelkissä sortseissaan kaljatölkki kourassa ja toikkaroi siellä hyvän aikaa ennen kuin joku topakka sambatäti pisti hänet aisoihin ja tuuppasi takaisin jalkakäytävälle. 

Näin minulle siis tarjoiltiin avokätisesti sekä rauhaa että riehaa, mutta syystä tai toisesta en oikein syttynyt kummallekaan, pysyttelin vain omissa lepattavissa fiiliksissäni, mutta kun pääsin takaisin kotiin, rauhoituinkin heti, join lasin piimää, värjäsin hiukseni, otin käteeni Katarina Wennstamin "Tahran", heittäydyin selälleni sänkyyn ja antauduin tarinalle. Eikä keskittyminen tuottanut pienimpiäkään vaikeuksia.

Helene Schjerfbeckin omakuvia:http://www.youtube.com/watch?v=nERKD80-BqY