Pois se minusta!

Juttelin Tukholmanystävättären kanssa puhelimessa. Puhuimme muun muassa ikääntymisestä ja minä sanoin, että olen täysin menettänyt kiinnostukseni ulkonäköäni kohtaan ja saapa nähdä tuleeko se enää ikinä takaisin. Tukholmanystävätär sanoi siihen, että häh, sinähän meikkaatjoka päivä ja että minun kannattaisi mennä joogaan, ottaa viisi tuntia viikossa sellaista joogaa, jossa hän käy östermalmilaisella hienostojoogaklubilla, jossa venytellään ja ohjaaja puhuu koko ajan filosofisia ajatuksia Hyväksymisestä niin loppuisi sekin naaman suttaaminen ja että se kammottava Claes Ohlssonilta ostettu vihreä joogamatto pitää heittää välittömästi roskikseen!

Kun puhelu päättyi, kävi ilmi että mies oli kuunnellut korvat hörössä, vaikka oli muka pelaavinaan shakkia tietokoneella ja hänkin kysyi, että mitäs hörönlöröä se puhe ulkonäöstä piittaamattomuudesta oikein oli, että minähän nypin naamaani ja suin tukkaani tämän tästä ja hän oli siinä kyllä oikeassa ja muistin miten eräilläkin kutsuilla joku sanoi, että meikkaan kivasti ja siihen oikein rehvastelin, että minulla onkin rautainen, kymmenien vuosien kokemus niin että voisin meikata vaikka sysipimeässä metsässä ilman peiliä, ja siihen taas joku tokaisi että "ja niinhän sinä epäilemättä tekisitkin". Ja vaikka se olikin vitsi, oli siinäkin totuuden siemen. En minä yleensä mökillä meikkaa, mutta muistan kyllä miten syksyllä sieneen lähtiessä panin miehen odottamaan, kun tein kevyen ”sienimetsäehostuksen”.

Eli sekä mies että Tukholmanystävätär olivat oikeassa, mutta kyllä minäkin olin vilpitön. Täytynee vain muotoilla väitettäni vähän uudelleen. Eli olen edelleen kiinnostunut kasvoistani, mutta en habituksestani  tai vartalostani ja sitä kai lähinnä tarkoitin, että kiinnostunko enää koskaan muodista ja siitä millaisia signaaleja pukeutumiseni ja yleinen ulkoasuni herättävät. Tokkopa, minusta on tullut niin mukavuudenhaluinen, että haluan vain kaiken tuntuvan hyvältä. Nyt kun meillä on se luopumisten vuosi (sain eilen mieheltä rakkauslahjaksi rullan jätesäkkejä ja ah mitä autuutta olikaan paiskoa sinne kaikkea tarpeetonta) nakkaan tämän tästä myös vaatetta kirpputorikassiin tai UFFille tai Fidaan meneviin kasseihin ja hellin sellaista ajatusta, että jatkossa minulla olisi pelkkiä lempivaatteita. Lempisukat, lempipyjama, lempimekko, lempifarkut, lempitakki, lempit-paita jne. Eikä mitään sellaista mistä muka ei voi luopua, koska hellii mielessään jotain ihmeellistä kuvaa tilanteesta jossa vaate muka olisikin yhtäkkiä omiaan, vaikkei ole tosiasiassa halunnut vetää sitä ylleen vuosikausiin. Tai jossa minä itse olisin jotenkin mystisesti muuttunut siten, että yhtäkkiä haluaisinkin käyttää jotain nyt hyljeksimääni riepua. Minä janoan ja kaipaan yksinkertaista elämää, jossa tietäisin tarkkaan mitä tavaroita omistan ja miksi ja missä niiden paikka on. Savotta tuntuu valtavalta mutta tärkeältä.

PS. kuvassa on servietti jollaisia olin kattanut pöytään jokin aika sitten, kun meillä oli vieraita. Sanoin, että katsokaapas miten hienoja Audrey Hepburn-serviettejä ja eräs seurueen miehistä katsoi kuvaa ja sanoi sitten epäilevästi, että onko tuo muka Audrey Hepburn ja että eikö tuo ole paljon vanhempi? Hah hah, no sitä en usko, mutta myönnetään että vähän karvaisempi otus se on.

Kate Bush, Wuthering Heights: http://www.youtube.com/watch?v=-1pMMIe4hb4&feature=results_video&playnext=1&list=PLB240362533CC38E3