maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pääsiäistervehdys!


Hyvää pääsiäistä! Olen suunnitellut välillä laiskahkosti bloggaavani "pian" ja antanut löyhiä lupauksiakin siihen suuntaan kaikille, jotka ovat asian perään kyselleet. Mutta en ole löytänyt riittävää inspiraatiota, kunnes matkustin viime viikolla ykkösen bussilla Koskipuistosta isän ja äidin luo, ja käytävän toiselle puolelle asettui nainen nuoren dobermanninsa kanssa. Nainen alkoi käskyttää: "Maahan! Maa-han! Maa-HAN! MAAHAN! Määääähän! MÄÄ-hän!" Koira mollotti takaisin siristäen välillä aavistuksen verran silmiään, mutta ei tehnyt elettäkään paneutuakseen pitkälleen. Nainen alkoi hikeentyä ja epäilemättä häntä harmitti myös muille matkustajille ilmeiseksi käynyt auktoriteettivaje ja lopulta hän sähähtikin koiralle yhteenpuristettujen hampaidensa välistä: "Hyvä on! Mutta turha kuvitella, että saat illalla ainuttakaan pääsiäismunaa!"


Mökillä oli kevät jo hyvässä vauhdissa. Krookuksia ja sinivuokkoja siellä täällä. Ja hyttysiä! Ompelin isälle ja äidille uudet kevätverhot. Sain kankaan lelukauppapomolta, joka oli saanut sen miehensä mahtisiivousta tekevältä tädiltä. Lelukauppa on muuttanut parisataa metriä lähemmäs Bulevardia, mikä on lyhentänyt työmatkani kahdeksaan minuuttiin.

 

 Matkalla mökiltä Kangasalle isä oli viittä vaille ajaa peurakolarin! "Luulin, että se on iso jänis" hän sanoi säikähtäneenä. Sain siltä istumalta räjähtävän päänsäryn, joka on jatkunut jo muutaman päivän. Pääsiäinen on suorastaan huutanut isoja tarinoita, ja luinkin sen kunniaksi Pentti Saarikosken proosamuotoon suomentaman Matteuksen evankeliumin, mikä siivitti minut kelpo pistetulokseen Iltalehden pääsiäisvisassa. Sen kerronta on riemastuttavan selkeää, tyyliin "Sitten Jeesus meni käymään Pietarin luona, ja siellä makasi Pietarin anoppi sängyssä kuumeisena. Jeesus kosketti hänen kättään. Heti oli kuume tipotiessään ja nainen Jeesusta passaamassa."

Televisiosta tuli liki kolmetuntinen William Thackerayn klassikkoromaaniin perustuva elokuva"Turhuuden turuilla", jossa Rebecka Sharp (ihana Reese Witherspoon) kiipii uutterasti älyään ja kauneuttaan hyödyntäen seurapiireissä, mutta menettää siinä rytäkässä Tosi Rakkauden ja yhteisön kunnioituksen ja joutuu lopulta töihin pelinhoitajaksi kasinolle, mutta sieltä hänet löytääkin aivan ennätysrikas mies, ja vie hänet vaimokseen Intiaan. Elokuva päättyy Reesen haltioituneeseen hymyyn ja kuvaan hänen vanhasta matka-arkustaan keikkumassa norsun selässä. Lisäksi katsoin taas pitkästä aikaa Da Vinci-koodin ja Lahjakkaan herra Ripleyn. Yndessä miehen kanssa katsoimme eilen mainion dokumentin Mark Twainin ulkomaanmatkoista. Sain siinä vähän ikään kuin selitystä tai jotain synninpäästön tapaista omalle reissuvimmalleni, joka ei ota hellittääkseen, vaikka yritänkin sitä hillitä.


Kävin ennen pääsiäistä isonsiskon luona. Hän antoi minulle pääsiäislahjaksi Marilyn Monroe-herätyskellon ja haukkui isän ja äidin hänelle hankkimia pääsiäiskortteja rumiksi, tai ainakin semirumiksi.
"Ne on liian vanhoja hyppäämään puolestasi korttiostoksilla. Mikset vain yksinkertaisesti jätä niitä kortteja lähettämättä?"
"Kuule, niin pahasti ei tästä yhteiskunnasta pidä kenenkään syrjäytyä!"

Mutta mitä olen tehnyt kaikki nämä kuukaudet, jotka olen ollut bloggaamatta? No, ihan sitä samaa kuin aina muulloinkin. Tehnyt työtä, haikaillut reissuun ja päässytkin. Toukokuussa kävimme Pargassa ystäväpariskunnan kanssa.




Siellä oli ihanaa! Viihdyin niin uima-altaassa kuin meressäkin ja, kuinka ollakaan, luin kirjoja. Miehelle ostettiin tyylikäs olkipäähine. Heinäkuussa pääsin viimein Gotlantiin. Siellä oli paikallisten kammoksuma "Stockholms vecka", jolloin vierasvenesatama pullistelee toinen toistaan hienompia jahteja ja ökynuoriso örveltää sydämensä kyllyydestä. Perinteisiin tuntui kuuluvan "Almedalenin kaste", joka toteutettiin sukeltamalla (ympäripäissään) Almedalenin puistossa olevaan suihkulähteeseen. Kävimme syömässä sataman viereisessä ravintolassa ja pääsimme todistamaan rikkaiden ahdinkoa. He olivat kiikissä jahdeissaan, sillä jos he olisivat lähteneet kaupungille kuljeskelemaan, miten toiset sitten olisivat millään voineet aavistaa, että hieno vene on heidän! Niinpä veneissä väännettiin musiikkilaitteiden napit kaakkoon ja kannella patsasteltiin näyttävästi ja tarpeen tullen joku armosta mukaan päässyt kaveri lähtetettiin täydentämään kaljavarastoja. Sainko tarpeekseni? En! Minä haluan Visbyhyn uudelleen, ja uudelleen ja uudelleen! Onneksi Gotlanti on nyt in, ja esimerkiksi MTV on esittänyt sinne sijoittuvia Maria Wern-elokuvia ja Viaplaylla on uusi sarja "Sisäpiiri", jossa vietetään poliittista Almedalenin viikkoa ja tapahtuu kamalia. Puhelimeni näytöllä on pikanäppäin, josta pääsen tarkistamaan livewebbikameran näyttämän kuvan kautta, mitä Visbyn suurtorilla tai vierasvenesatamassa on kulloinkin meneillään. Teenkin sen monta kertaa päivässä.





Kotimaassakin on ollut nähtävää. Teimme elokuussa taas pyöräretken Porvooseen. Otti koville helteessä, mutta oli mukavaa. Ystävät tulivat bussilla, vietettiin hauska ilta, yövyttiin hotellissa ja tultiin seuraavana päivänä Runeberg-aluksella kotiin. Toisen vierailun Porvooseen tein ystävättäreni kanssa joulukuussa syntymäpäiväni kunniaksi. Kuljimme vanhan kaupungin hämärillä ja lumisilla kujilla ja poikkesimme välillä kievareissa. Muistelimme reissua juuri pari viikkoa sitten, kun olin viettämässä ystävyyspäivää ja lojuimme lämpimässä paljussa tähtikirkkaan taivaan alla. "Se tunnelma oli ihan kuin jostain unesta", ystäväni sanoi.


Tampereella puolestaan oli Marilyn Monroe-näyttely, jossa pääsi ihailemaan hänen henkilökohtaisia tavaroitaan, kuten vaikka sukkahousuja, vatkainta, kuittia Dom Perignon-samppanjapullosta ja reikiintyneitä jumppereita. Lisänä oli runsaasti valokuvia ja "hautaseinä", jossa oli hautalaatta ja punaisia ruusuja maljakossa.


Syyskuussa palkitsin itseni kesän armottomasta aherruksesta asiakaspalvelun parissa omalla pikku irtiotollani Venetsiaan. Se paikka saa kokemaan Suuria Tunteita. Suunnatonta riemua kaikesta siitä ihanasta ja salaperäisestä, mitä se tarjoaa aivan ylitsevuotavasti ja jatkuvalla syötöllä. Toisaalta syyllisyyttä sinne änkeämisestä (vaikka pidänkin aina huolta että yövyn paikallisten omistamissa hotelleissa, enkä sorru AirBnb:n tyyppisiin ratkaisuihin, jotka ovat saattaneet paikalliset ahdinkoon ja ajaneet heidät mantereelle). Venetsiasta oli äskettäin YleAreenassa hyvä ja kuvaava dokumentti, jonka katsoin kahdesti putkeen sydän syrjälläni. Joka päivä siellä joutuu ainakin kerran kauhun valtaan eksyessään hiljaisille syrjäkujille tai löytäessään itsensä jostain aivan muualta kuin minne luuli olevansa matkalla, mutta vastapainoksi näkee ja kokee jotain aivan yllättävää. Minä sain hotellihuoneeni ikkunasta katsella kanaalia pitkin lipuvia gondoleja. Näkymäni oli eri kuin kyydissä kalliilla hinnalla matkustavien turistien. Toisin kuin he, minä näin heidän takanaan seisovan gondolieerin, joka meloskeli laiskasti eteenpäin potkaisten välillä lisävauhtia seinästä, räpläsi kännykkäänsä, kaivoi nenäänsä, tai yksi peräti pyllyään samalla kun matkustajat ikuistivat näkemäänsä puhelimensa kameralla kykenemättä olemaan lainkaan läsnä kokemassaan.




Sivummalla turistien suosimista paikoista pääsee vielä näkemään paikallista väestöä. Hyvin yleinen näky on eläkeiässä oleva lapsi taluttamassa tai työntämässä pyörätuolissa yhdeksänkymppistä vanhempaansa. Näin myös keski-ikäisen naisen työntämässä pyörätuolissa sairaalloisen ylipainoista, vammaista poikaansa huteraa ramppia pitkin supermarkettiin. Kaupungissa, joka on täynnä portaita ja terveellekin usein vaivalloinen kulkea! 



Matkalukemisenani oli taas John Berendtin The City of Falling Angels. En halunnut ottaa riskiä, että tunnelmani olisi lässähtänyt jonkin epäonnistuneen kirjavalinnan vuoksi.




Ostin matkamuistoksi lasisen maapallon matkamuistomyymälästä, jonka pitäjä kehui italiaani ja sanoi murheissaan kaupungin olevan enää pelkkä irvokas kulissi. Ehkä olisi viisasta pysyä sieltä poissa, mutta tuskin pystyn, jokin minua sinne vain aina vetää. Olen myös miettinyt, pitäisikö kokemus jakaa miehen kanssa edes kerran, mutta olen kallistumassa sille kannalle, että pidän kaupungin vain ja ainoastaan itselläni. Toiseksi viimeisenä lomapäivänä löysin itselleni roolimallin! Nainen, arvelin kasvojen perusteella hänen iäkseen noin seitsemänkymmentä, kulki kepein askelin silkkimekko liehuen Campo san Margheritalla. Nakkasin oitis The City of Falling Angelsin reppuuni ja lähdin seuraamaan häntä (minusta saattaisi tulla hyvä yksityisetsivä! Esimerkiksi kun katsoin hiljan sen koskettavan dokumentin miesystävänsä pahoinpitelemäksi joutuneesta gotlantilaisesta laulajasta Josefin Nilssonista, jossa vain viitattiin pahoinpitelijään 'kulttuuripersoonana', ei kestänyt kauaakaan kun olin onkinut selville, kenestä näyttelijästä on kyse. Olin katsonut dokumentin aiemmin jo SVT:ltä ja seurannut tiiviisti sen nostattamaa kohua ruotsalaisessa mediassa). Mutta siis takaisin Venetsiaan. Seurasin naista aina uudelle hienolle Canal Granden ylittävälle sillalle asti, mutta rautatieaseman tungoksessa kadotin hänet näköpiiristäni. Ehdin kuitenkin ottaa kuvan! Ja myöhemmin samana päivänä ostin itsekin liehuvan silkkihameen alennusmyyntirekistä.

Roolimalli.
Iltapäivänokosten aika.
Matkalla ostamaan iltapalaa supermarketista.
Joulukuussa täytin viisikymmentä, ja sitä lähdettiin juhlistamaan Malagaan. Mielikuvitukseni ei kaamoksen keskellä pakatessani yltänyt käsittämään, että aurinkolasit saattaisivat olla tarpeen, joten jouduin ostamaan vitosella ruusukullan väriset peililasit kadunvarren rihkamakaupasta. "Ovatko nuo jokin vitsi, vai sinusta oikeasti hienot?" ystäväpariskunnan mies kysyi. Miehen sisko miehineen oli ollut Malagassa juuri meitä ennen ystäviensä kanssa, ja he olivat touhunneet hotellihuoneeseemme kuohuviinitervehdyksen syntymäpäiväni kunniaksi!





Helmikuussa parasta antia oli Tukholman Fotografiskassa näkemäni Kirsty Mitchellin valokuvanäyttely. Hirvittää ajatellakin,että päädyin sinne oikeastaan vain siksi, että lunta pyrytti niin hurjasti ettei tehnyt mieli tarpoa pidemmälle.






Kaupunki oli kuitenkin lumineen päivineen, tai kaiketi juuri sen ansiosta kaunis kuin mikä. Vanhassa kaupungissa ihmiset kuvasivat kilvan lumen painosta taipuvia puiden oksia ja minä puolestani ihmisiä kuvaamassa lumisia puita ja katuja.

Maaliskuussa puolestaan olikin tilaisuus tutustua aivan uuteen maahan, nimittäin Puolaan, ja tarkemmin sanottuna Gdanskiin, jossa vietimme pitkän viikonlopun ystäväpariskunnan kanssa. Olin innoissani, mutta myös suruissani, sillä monessa paikassa oli näytillä kehystetty ja kynttilöin valaistu  kuva kaupungin pitkäaikaisesta, kuoliaaksi puukotetusta pormestarista muistuttamassa kaupunkilaisten surusta ja menetyksestä. Seurueen miehetkin olivat niin vaikuttuneita Gdandskin annista, että se syrjäytti heittämällä Tallinnan jokakesäisen herrojen kesäretken kohteena, enkä yhtään ihmettele. En ostanut mitään itselleni, mutta mies sai muistoksi sukat, joiden varteen on kirjailtu Neptunuksen suihkulähde.





Nyt aloin kyllä pelätä, että teille saattaa olla muodostunut vääristynyt kuva, etten tee mitään muuta kuin haaveilen matkustelusta, katson elokuvia ja luen kirjoja. Se ei ole totta. Teen minä työtäkin, mutta taidan olla hieman samansorttinen kuin Antti Holman parempi puolisko, sillä Holma kertoi blogissaan "Harpunsoittajan vaimo", että miehestään, jota hän kutsuu 'Sissoseksi', kuoriutuu aina tehokas matkatoimistovirkailija, jos hänellä on liian tylsää. Semmoisen piirteen olemassaolon voin kyllä auliisti itsessänikin myöntää. Mutta juuri äsken, kun istuimme miehen siskon ja miehensä kanssa Lasipalatsin ravintolassa, sanoin miehen siskolle, että minun kohdallani matkustaminen ei todellakaan mene hukkaan, sillä mieleeni palaa päivittäin todella eläviä muistikuvia jo kauankin sitten tekemiltäni matkoilta. Ja niistä on armollisesti karissut kaikki muistikuvat odotteluista, hikoiluista, nälkäkiukuista ja muusta vähemmän mukavasta.

Mitäkö miehelle kuuluu? No, hän on aivan entisellään. Aamulla hän pyöri ja äänteli levottomasti täkkinsä alla. Kysyin, näkeekö hän pahaa unta. Hän alkoi oitis kertoa:
"Minua nauratti, kun joku sanoi, että limes-raja-arvo lähestyy ääretöntä, ja minä sanoin että sehän on vain nollan ja viitosen välillä!"




Mamma Mia 2: When I Kissed the Teacher: https://youtu.be/Oeq9MmQj2fw

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti