Holman huomassa

Aavistus vihreää

No nyt alkaa Lyyti kirjoittaa! Nimittäin luonto vihertää, vihdoin ja viimein! Eilinen oli kummallinen päivä siinä suhteessa, että se vain soljui hetki kerrallaan eteenpäin vailla ennakkosuunnitelmaa. Selvää toki oli, että Kärppä-peli alkaisi kello 17, mutta muuten oli löysää. Mies kävi aamulla pyöräilemässä. Minä katsoin sillä välin "Tunnelbanaa",joka kertoo tukholmalaisten järjestyshenkilöiden työstä (etupäässä juoppojen paimentamista, mutta tällä kertaa erikoisuutena myös paniikkikohtauksen  ja helteen lyyhistyttämä mies.) Sen jälkeen silitin viisi paitaa. Miehen sisko miehineen oli tuossa kulman takana Eerikinkadulla, joten lähdin tapaamiseen ennätyskevein varustein: vain pieni pussukka, jossa avaimet, puhelin ja rahapussi. Ei poikkeuksellisesti takkia, ei reppua, ei mitään. Mutta siitä vain sitten lähdettiin liikkeelle ja Manalan terassin kautta päädyttiin ensin Hesperianpuistoon, jossa paikalle kiitänyt miehen siskon poika veti pyörällään lipat ja sai sekä kämmenensä että polvensa verille. Repussa minulla olisi ollut laastaria ja jos vaikka mitä, mutta nyt saimme miehen kanssa kahteen pekkaan raavituksi kasaan yhden säälittävän nessun, jolla siskonpoikaa yritettiin paikkailla. "Siskonpoika" kuulostaa lapselta, mutta kyseessä on toki jo yli nelikymppinen perheenisä. 

Siitä sitten Valhallankadulle, jossa alkoi jääkiekkohelvetti ja minä otin makeat päiväunet. Helvetin jatkuessa päätimme miehen siskon kanssa lähteä Meilahden kallioille, ja siellä vietimme toista tuntia laatuaikaa tiirojen hyökkäyksiä väistellen ja syvällisiä jutellen.

Nyt on vain päässyt käymään sillä tavalla, että olen löytänyt Antti Holman blogin "Harpunsoittajan vaimo" ynnä hänen aivan ihanat podcast-lähetyksensä "Auta Antti". Ei ole liioiteltua sanoa, että olen hullaantunut ja voimautunut ja Antti täyttää tajuntani kokonaan. Nykyään vietän intiimiä laatuaikaa Antin kanssa kuulokkeiden välityksellä, sillä mies sai intoilustani yliannostuksen.

"Kyllä mustaki toi on tosi kiva ja ihana ohjelma, mutta ku sää et vaan ossaa lopettaa ajoissa. Liika on liikaa!" (Mikä ei muuten pidä paikkaansa, liikakin on liian vähän!) Olen kuunnellut Anttia niin paljon, että kaikki sanottavani liittyy tavalla tai toisella häneen.

Miehen sisko: "N.N. lopetti kokonaan juomisen kun lääkäri kielsi häneltä tupakoinnin. Hänellä ne liittyivät niin saumattomasti toisiinsa."

Minä: "Antti Holma on ollut raittiina viisi vuotta!"

Miehen siskon mies: "Ilmastonmuutos on todell..."

Minä: "Antti Holma sanoo, että hänen hiilijalanjälkensä on mustempi kuin Kirsti Paakkasen kajalit, hihihhiiii...!"

Joku: "Siihen on kai avattu joku kampaamo tai jotain."

Minä: "Antti Holma on ottanut tukkaansa pehmennyksen! Hän sanoo sitä parhaaksi tukakseen ikinä, ja että enää hiukset eivät tartu poskeen, kuin 'tuonelan käpälä', hihihihihihii...!"

Malagassa. Maistoin ensi kertaa tämmöistä, olikohan se nyt vermuttia? 

Olen saanut uutta uskallusta Antista niin paljon, että eräänä päivänä menin kuulokkeet korvillani jopa Zaraan, ja ostin liehuvalahkeiset kesähousut tulevaa Kreetanmatkaa varten. Yleensä siellä menee hermot kymmenessä sekunnissa, mutta nyt kiertelin ja asioin niin kuin ei mitään. Olen tässä marissut joka suuntaan, miten rankaksi Helsingin keskustassa asuminen on käynyt, kun aina joku on tunkemassa iholle ja haluamassa jotain. Kaupunkielämään kuuluva ihana anonymiteetti on tärveltynyt! Mutta Antin ja kuulokkeiden avulla tunsin hetkeksi saaneeni sen takaisin. Menin jopa Espan puistoon rehvakkaasti istuskelemaan varmana siitä, että Antti ja kuulokkeet toimisivat suojakilpenäni tunkeilijoita vastaan. Noh, luulo ei tunnetusti ole tiedon väärti. Ei mennyt aikaakaan, kun edessäni seisoi joku heppu elehtimässä siihen malliin, että minun tulisi ottaa kuulokkeet päästäni. Raotin toista ärtyneenä.Hän aloitti englanniksi.

"Anteeksi, että häiritsen musiikinkuunteluasi..."

"Tämä on podcast-ohjelma!"

"Ajattelin vain, että sopiiko, että istun seuraasi viideksi tai kymmeneksi minuutiksi?"

"Istua sopii kyllä, Mutta minä todella haluaisin kuunnella tämän podcastin loppuun ennen töihin menoa."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Hanna."

"Pohjoisessa tapasin monta Hanna-nimistä naista. Tähän asti he kaikki ovat olleet todella ystävällisiä."

Venetsiassa.

On se nyt helvettiä, ettei anneta ihmisen olla! Juuri tästä syystä rakastan niitä Tukholman halpisristeilyjäni. Kaksi yötä omassa kuplassa lausumatta sanaakaan ja päivä siinä välissä mahdollisimman pienellä kanssakäymisellä kenenkän kanssa. Olen varma, että Antti jos joku ymmärtäisi tämän. Hän on sanonut jotain sellaista, kuin "tarvitsen todella paljon omaa aikaa, että jaksan ylipäätään elää." Ei sitä ekstrovertti voi ymmärtää. Mutta yrittäisivät edes! Pikkusisko sen sijaan ymmärtää jetsulleen. Laitoinkin hänelle viestiä: "Tsekkaa Antti Holman blogi Harpunsoittajan vaimo ja hänen podcastinsa Auta Antti, takaan että tykkäät." Seuraavana aamuna saan viestin: "En voi kuunnella Auta Anttia bussissa. Naurattaa niin, että tulee k***t housuun!"

Gdanskissa

Malagassa.

Eilen kävimme vielä Töölössä myöhäispizzalla ja otimme sitten laiskuuttamme ratikkakyydin kotiin. Hinta oli noussut törkeyksiin asti ja uusi kortinlukutaulu oli vailla mitään kunnon infoa. Pelkkiä vyöhykekirjaimia vain. Tosi tosi tosi tosi tosi tosi huono juttu! Suututtaa! Olen miettinyt kovasti tulevan loman lukemisia, koska se on todella miltei elämän ja kuoleman kysymys tai ainakin äärimmäisen pitkälle loman onnistumista määrittävä tekijä. Lomakirjojen on OLTAVA hyviä ja luettavaa on oltava niin, että takuulla riittää. No, yksi on ainakin varma, mikäli maltan olla hotkaisematta sitä ennen reissua. Kiusaus repii ja raatelee minua joka hetki! Muistatte ehkä, miten ahmin 30 jaksoa sitä ihanaa Broad Cityä putkeen vuosi, pari takaperin. No, nyt YleAreenassa on kymmenen uutta jaksoa, jotka toki olen jo suurkuluttanut. Siinä lopussa itkin ja myötäelin ystävysten tunteita aivan läkähdyksiin asti ja sitten googlasin itseni aiheen tiimoilta puuduksiin. Nopeasti kävi ilmi, että toinen sarjan tähdistä on kirjoittanut kirjan yksin tekemästään road tripistä Amerikan halki ja tilasin sen oitis itselleni. Se tuli perjantaina, ja toistaiseksi olen vain tyytynyt sivelemään sen kantta ja kurkkimaan ihan vain pikkuisen sisältöä, mutta nähtäväksi jää jaksanko vastustaa kiusausta yli viikkoa. 

Ystäväni Abbi ja Antti.

Michelle Gdanskissa.

Olen sujautellut tähän väliin vanhoja valokuvia, koska en kehdannut tunkea kaikkia edelliseen postaukseen ja myös koska ajankohtaisia kuvia on nyt vain muutama. Suurimmassa osassa joku oksa, jossa vihertävinä himmertäviä silmuja. Edellisestä Venetsian reissusta haluan vielä jakaa sellaisen ihmeellisen tapahtuman, että Campo Santo Stefanolla pulu kakkasi paidalleni sekä ensimmäisenä, että viimeisenä lomapäivänä. Sen täytyy merkitä jotain! On selvää, että jossain entisessä elämässäni olen siellä ollut jotain tekemässä, niin vahva Venetsian veto minuun on, mutta kakkasateen toistuttua aloin miettiä, josko olen sortunut siellä hyvinkin suuriin tuhmuuksiin? 

Campo Santo Stefano

Lopuksi vielä anekdootti miehen siskon lapsenlapsesta, josta on jo kasvanut teini joka menee ensi kesänä jopa kesätöihin. Hänellä oli pienenä tapana himoita kaikkea krääsää Tiimarista ja vastaavista tilpehöörikaupoista. Yleensä mumminsa torppasi himot tokaisemalla, että "tuo on täyttä humpuukia!" Taas kerran jonkin aivan ylitsepääsemättömän ihanuuden löytäessään Linda olikin ovelasti aloittanut: "Tämä EI ole humpuukia! Se ehkä näyttää vähän siltä kuin olisi, mutta ei ole!"

Ote ystävältä saadusta ohjekirjasta "Ole flamingo - ja erotu massasta!"

Anna Puu: Me ollaan runo https://youtu.be/O_u9HIAS_0o?list=RDO_u9HIAS_0o