Bloggaan tässä vähän ennen kun astumme Tampereen bussiin. Huomenna olemme jo mökillä ja kyllä onkin korkea aika. Niin paljon kuin tykkäänkin keskusta-asumisesta, on tässä riesansakin. Aina joku on haluamassa jotain. On lottovoitto jos joskus onnistuu oikaisemaan Narinkkatorin poikki ilman että joku hyvällä asialla oleva feissari tai hätää kärsivä kerjäläinen tai -"ISONUMERO ANTEX ISONUMERO KITOOS!!!" - kauppias tekee itseään tykö. Mutta eilen Isolla Roballa tuli vastaan aivan uusi yrittäjä. "Anteeksi, mutta haluatteko tukea silpomisasiaa?", hän tiedusteli samalla kun löi kasvojeni eteen lehtisen, jossa esiteltiin jonkun tummaihoisen tytön häpyä.
Kaipaan luonnon rauhaa. Ylipäätään rauhaa. Kesäisin lelukaupassakin on erilaista. Asiakkaat koostuvat perhekunnista. Ilmassa on paljon suuria tunteita. Ja yllättävän usein halutaan päästä kakalle. Kuinka monesti te olette käyneet erikoisliikkeessä kakalla? Mieskään ei ole käynyt kertaakaan, vaikka hänellä on sentään suolistosairaus! Toki päästän halukkaat vessaan ja vastaan ystävällisesti rahanpyytäjille, mutta paljon mukavampaa olisi saada olla kiva ja antelias omasta aloitteestaan. Niin kuin isä.
Hän käytti juuri autonsa huollossa.
- Maksoiko paljon?, kysyin.
- No ei. Kolmesataakuusikymppiä...mutta mä pyöristin sen kolmeensataanseitsemäänkymppiin.
- ?
- No kun on niin mukavaa, kun jarrut eivät enää lonksu!
Talvisaikaan kotona ei voi laittaa yöpukua ennen kahdeksaa, jolloin alaovi suljetaan, sillä sitä ennen voi tulla kulkukauppias. Tämä on vain puoliksi vitsi, sillä kun kulkukauppias tulee muassaan pussillinen säälittävää krääsää, he ostavat aina jotain. Kerran siitä törkykasasta ei löytynyt kerta kaikkiaan mitään ostettavaa, mutta silloinkin isä työsi kulkukauppiaan käteen kympin siitä hyvästä, että tämä oli "vaivautunut paikalle".
Olen alkanut ounastella, että jotkut ovat saaneet kotoaan erilaisen esimerkin rahankäytön suhteen ja muutenkin. Viimeksi, kun mainitsin äidille pesseeni kotona ikkunat, hän tokaisi, että "niin, nuo tuollaisethan ovat ihmisen omia valintoja, mikään pakko niin ei ole tehdä" ja kerran kun nuorempana oli puhetta siitä etten halua lapsia hän sanoi että "juu, eivät ne kaikille sovi. Mutta me ollaan isän kanssa iloisia, että meillä on monta".
Jos lelukaupassa on hiljainen hetki, seuraan usein elämää Fredalla. Ohi menee ilahduttavan paljon koiria. Putkilomainen bassettikaksikko sekä terrierit Pepsi ja Cola ja rasittava hunajanvärinen pomeranian, joka haukkuu lakkaamatta. Hau hau hau, joka askeleella, kesät talvet. Joskus räplään puhelintani. Silmiini osui lööppi: "JÄLKIRUUAT NOSTATTIVAT RAIVOA GUNS N' ROSESIN KEIKALLA!" ja ehdin jo ajatella, että tosiaan, fanikanta alkaa jo olla sen verran varttunutta, että tuollaiset asiat ovat heille tärkeitä, mutta sitten katsoin uudestaan, ja siinä lukikin "JÄTTIRUUHKAT" eikä jälkiruuat.
Punavuoressa kun ollaan, ohi kulkee myös hipstereitä (vai joko heitä kutsutaan jollain muulla nimellä?). Eräs menee yleensä ohi rehvakkaana ystäviensä kanssa tai vetävällä askeleella yksinään, mutta eräänä päivänä hän oli liikkeellä tyttärensä kanssa. Tytär pysähtyi liikkeemme eteen, mutta ei aikomuksenaan tulla sisään. Hän halusi panna huulikiiltoa.
- Mitä...?, hipsteri kysyi huomatessaan lapsensa jäävän jälkeen.
- Huulikiiltoa!
- Jaha, no juu...hipsteri kyykistyi tyttärensä viereen jalkakäytävälle.
Tyttö levitti kiiltoa antaumuksella.
- Nyt alkaa varmaan riittää, hipsteri arveli, mutta tyttö jatkoi levittämistään.
- Nyt menee jo yli!, hipsteri korotti ääntään ja kurkottautui sieppaamaan kiillon, mutta tytär ehti salamannopeasti vetää vielä pari kerrosta, ennen kuin isänsä sai napattua kiiltopuikon hänen kädestään. Sitten he jatkoivat matkaansa.
Useampikin lehti on noteerannut Ullanlinnassa tutuksi tulleen laitapuolenkulkijan poismenon. Minäkin olen hänet toki useasti nähnyt, mutta nyt, kiitos lehtien, tiedän hänestä enemmänkin. Hänen nimensä oli "Arska", "Puliukko-Arska" ainakin Seiskapäivän mukaan, joka näyttää omineen hänet jonkinlaiseksi maskotikseen, sillä "Puliukko-Arskalta" on kysytty vuosien varrella mielipidettä ties mihin asiaan ja hänelle on on myös järjestetty oma "hemmottelupäivä", josta sitten on tietysti tehty iso juttu, jossa monta kuvaa "Puliukko-Arskasta" uusissa vaatteissaan ja tukkaleikkauksessaan lahjaksi saatu olutpatteri kädessään. "Puliukko-Arskalla" on ollut ilmeisen laaja ystävä- tai ainakin tuttavapiiri ja hänelle on käsittääkseni kyhätty Sea Horsen viereiseen puistikkoon lippakioskin kupeeseen jonkinlainen alttari, jolle on jätetty lahjaksi tupakkaa ja viinaa ja Andy McCoykin on käynyt siellä kaatamassa maahan pullollisen olutta "Puliukko-Arskan" muistoksi. "Puliukko-Arska" kuoli 48-vuotiaana, eli minun ikäisenäni. Voi sentään. Mitähn "Puliukko-Arska" teki ennen kuin hänestä tuli puliukko?
Luin Harri Nykäsen dekkarin "Ariel". Se alkaa siitä, kun Linnunlaulun ylikulkusillan luota löytyy kaksi ruumista. Lukiessani tunsin tyydytystä huomatessani, miten kaupunkituntemukseni on kehittynyt kymmenessä vuodessa nollasta pisteeseen, jossa olen kirjan sivuilla kuin kotonani. Kun mainitaan autosta, joka on parkkeerattu Albertinkadulla "mäkeen", tiedän heti kohdan. Kun rikostutkija käy imaamin juttusilla islamilaisen seurakunnan toimistossa, näen paikan silmissäni. Olenhan ollut siellä miehen kanssa sisälläkin. Hienoja mattoja ja taidetta. Siellä on jopa oma pieni "koulu", pieni luokkahuone jossa liitutaulu ja muutama pulpetti ja meille kerrottiin miten tataarit ovat kasvattaneet varallisuuttaan (eivät ole maksaneet ylimääräistä autohuollosta tai törsänneet jokapäiväiseen Iltikseen ja kulkukauppiaiden rihkamaan, vaan antaneet jokainen osan palkastaan ja rahoilla on ostettu pikku hiljaa asuntoja) ja annettiin mukaan kirja nimeltä "Tataarit Suomen sodassa".
Ja kun Nykäsen kirjassa puhutaan Israelin suurlähetystöstä, mitä tapahtuu usein, nostan katseeni lähetystön ikkunoita kohti, sehän on tuossa naapuritalossa. Siellä palaa valot 24 tuntia vuorokaudessa vuoden jokaisena päivänä. Usein näen poliisiauton passissa tuossa vastapäätä ja luulen aina, että jetsonit ovat paikalla Barbarossan halpojen pizzojen ja kebabien houkuttamina, mutta mies korjaa, että ei kun ne vahtivat tuota suurlähetystön sisäänkäyntiä.
Äsken poikkesin Fidassa ja löysin riemukseni Virpi Hämeen-Anttilan dekkarin "Yön sydän on jäätä". Se on samaa sarjaa kuin se jonka luin Kreetalla ja jota luonnehdin "viehättäväksi". Olen varma, että tämä on myös viehättävä. Sen tietää jo siitä, että tässäkin on valmiina kirjanmerkiksi tarkoitettu nyöri.
Mies lähtee matkaan Jo Nesbon kanssa. Kun minä olen ollut töissä, hän on pyöräillyt. Hän pyöräili Haltian tilalle ja näki possun, aasin ja kukon. Hän oli innoissaan. Sitten hän pyöräili Viikkiin ja näki monta lehmää. Hän lähetti minulle puhelimellaan kuvan. Tänä aamuna hän mietti taas pyöräilemään lähtöä.
- Pyöräilisköhän sitä taas sinne tilalle..? Vaikka toisaalta, aika pitkä matka ja mikä on palkinto? Kattoo jotain possua kakskymmentä sekuntia ja taas takaisin...
Hän päättikin pyöräillä Citymarketiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti