Kadunkulmassa kuohahtaa

Käveleminen on ihanaa, mutta kadun ylittäminen saattaa olla kauheaa. Siis silloin kun ei ole valoja, eikä niitä joka paikassa ole, ei edes Manskulla! Minä valitsen aina valollisen suojatien kun vain mahdollista. Mies käyttää myös valottomia ja sanoo että "menet vain ja KATSOT sitä lähestyvää autoilijaa" mutta mitä se katsomisesta paranee, jos se vain vetää päälle? Miehen sisko suosii milloin mitäkin itselleen otollista tien ylityskohtaa hyödyntäen hypotenuusaa, mistä olen aina järkyttyneen tuohtunut.

Jos pääsen valottomasta kohdasta yli niin, että joku auto oikein vartavasten hidastaa ja pysähtyy, heilautan vähän kättäni ja teen päälläni pikku nyökkäyksen tai hymyilen pikkuisen autoon päin. Se on minun pieni "kiitos ettet ajanut minua kuoliaaksi, vaikka olisit voinut"-viestini, mutta mies huomautti, että tuota ei sitten pidä mennä tekemään siskonpojan  nähden. Hän oli kerran tehnyt ja siskonpoika oli alkanut välittömästi sättiä, että "helvettiäkö siinä kiittelet ja nöyristelet, se on sun OIKEUS mennä tästä yli!". Toisaalta viimeksi kirjapiiriin mennessä ratissa ollut piiriläinen äsähti Kaisaniemessä, että "Kyllä täällä jos missä jalankulkija on kuningas. Jumalauta kymmenen autoa seisoo kun yksi urpo räplää kadunkulmassa kännykkäänsä ja arpoo lähtisikö yli!".

Mutta ei valoissa ylittäminenkään suju aina ärtymättä. Yksi asia korpeaa minua yli kaiken ja se on se kun odottaa kiltisti valojen vaihtumista, niinkuin nyt viimeksi Musiikkitalon kohdalla. Sitten tulee joku, joka menee suurieleisesti painamaan valopylvään (jo ennestään keltaisena loistavaa) jalankulkijanappia, ja kun valo sitten melkein heti vaihtuu vihreäksi, niin kuin se oli jo muutenkin tekemässä, tämä tyyppi vilkuilee sivuilleen omahyväisenä ja lähtee kadunylitykseen korostetun rennosti varmana siitä, että hän on omalla toiminnallaan saanut valot vaihtumaan.. Ai jessus, että ottaa kupoliin!

Minulla on OIKEUS!

Eilen tuli tehtyä monenlaisia ylityksiä, kun olin vapaalla ja mies päätti heti aamusta, että nyt lähdetään ulos ja pidetään HAUSKAA! Kävimme Subwayssä aamupalalla ja sen jälkeen kävelimme siellä uusien talojen seassa Töölönlahden tienoilla miettien mikä meitä huvittaisi, Lintsi vai Korkeasaari vai molemmat ja samalla kävelimme Espalle, joka oli täynnä isojen risteilyalusten tuomia turisteja, poikkesimme Kappelin terassille tuumimaan, pelästyimme Kauppatorin Korkeasaarikioskin edessä vellovaa ihmismassaa ja pakenimme Katajanokalle, jossa oli kaunista, mutta autiota.

- Voi tätä Helsinkirukkaa!, mies sanoi. - Eihän täällä oo kettään!
Mutta oli siellä viiden kuuden noin kymmenvuotiaan pojan porukka ankealla hiekkakentällä, jota koristivat kymmenet tyhjät oluttölkit.
- Kattokaa, lintu juo kaljaa! yksi pojista riemastui ja osoitti sormellaan tölkkiä nokkivaa lokkia.

Jatkoimme Kruununhakaan jossa mies osoitti sormellaan ikkunat, joiden takana  hän oli  ollut yhtenä raatilaisena valitsemassa uusia opiskelijoita aineenopettajakoulutukseen.

Jatkoimme Hakaniemeen ja muistelimme sitä kesää, jonka vietimme siellä ja aamuisin katsoimme Serranon perhettä ja pyöräilimme Mustikkamaalle uimaan ja ikkunasta näkyi Karhupubi. 

- Poiketaan Karhupubiin!

- Poiketaan vain!

Mutta sitä ei enää ollutkaan, vaan tilalla oli joku muodikas bistro. Jätimme väliin.

Hämeentien Fida oli sentään paikoillaan. Ostin Anna Fredrikssonin "Augustiresan"-pokkarin, koska siinä oli kaunis kansi, mieleni teki lukea taas ruotsiksi ja koska se maksoi vain 80 senttiä. Söimme lounasta Hämeentien varrella isossa kiinalaisessa, mies väsähti ja halusi kotiin päiväunille. Otimme kolmosen ratikan ja ajoimme kotiin. 

- Älä nyt sitä kyttää!
- Sen takiahan noita OSTETAAN, että muut kyttäisivät.

Illalla tein tomaattipiiraan ja päätimme katsoa Viaplaylta jonkun kivan elokuvan, mutta käsityksemme "kivasta" eivät käyneet yksiin. Minä halusin jotain kepeän romanttista ja ehdotin "This is fortya", jossa on hassu Paul Rudd ja miehen suosikki Graham Parkerkin itseironisessa roolissa, mutta mies janosi jännitystä ja runnoi läpi ehdotuksensa "Running scared", jota kuulemma kriitikotkin olivat kehuneet. Ensimmäisen viiden minuutin aikana veri loiskui ja niin moni pääsi hengestään etteivät sormeni riittäneet laskemaan. Lähdin suuttuneena makuuhuoneeseen ja luin vastalääkkeeksi vähän Bridget Jones- Mad about The Boy'ta.

Anna Puu: Ota minut tällaisena kuin olen: https://www.youtube.com/watch?v=A9XI1-ltitQ