Keltaisessa talossa

Terveisiä Oulusta! Tehdyn reissun jälkeen mikään ei ole entisellään: tulin nimittäin hankkineeksi elämäni ensimmäisen älypuhelimen! Haluatteko tietää miksi? Koska ystäväpariskunnan mies sohelsi ensimmäisenä iltana puhelimensa rintataskustaan lavuaariin, jossa se kastui ja meni niin piloille, ettei edes suvun salainen konsti tepsinyt (kastunut puhelin pussiin, jossa on riisiä ja pussi kiinni, saatte ihan vapaasti kokeilla tahollanne) ja hän sanoi joka päivä että pitää mennä ostamaan uusi puhelin ja minä hoin että pitää päästä Isokadun Colore-kauppaan ja minä pääsin Coloreen, josta ostin kivoja juttuja joista kerron ehkä myöhemmin tai sitten en

ja myöhemmin myös puhelinkauppaan, josta minä ostin puhelimen ja ystäväpariskunnan mies ei, sillä hänen tyttärensä vannotti häntä olemaan ”tekemättä mitään typerää” ennen kuin hän ehtii hätiin Lapin reissultaan. No, ehkä ostopäätökseen vaikutti vähän sekin, että suvun lapset kerääntyivät vanhan kännykkäni ääreen tohisemaan, että ”hei, tulkaa katsomaan, tässä on NÄPPÄIMET!!” ja se kun miehen siskonpojan vaimo oli edellisissä sukujuhlissa ilmoittanut tunteellisesti, että on kaksi tavaraa, joita hän rakastaa; toinen on hänen polkupyöränsä ja toinen puhelin, jota hän samalla siveli hellästi, mutta suurin syy oli kyllä puhtaasti se, että  satuin astumaan sisälle kauppaan eikä minulla ollut kiire minnekään. Suhtaudun uuteen puhelimeeni kauhunsekaisella uteliaisuudella ja ehdin jo kotimatkalla kirota sen minulle myyneen oululaispojan ties minne, kun kännykkä ei alkanutkaan toimia sovitulla minuutilla vaikka jullin mielestä kaikki tulisi olemaan ”tosi heleppoa”, mutta sitten se alkoikin toimia, ja olin aika otettu kun se osasi oitis kertoa minulle, että olen Joutsassa, vaikka kukaan autossa olijoista ei ollut osannut eikä halunnut, sillä he kuuntelivat Joan Armatradingia ja olivat aivan fiiliksissä, koska sinä kesänä kun he alkoivat styylata vakkariin kolmisenkymmentä vuotta sitten Joanin kappale ”Drop the pilot” oli ollut hitti ja nyt se toi nuo kaukaiset ajat Tampereen pintapaikoissa aamuun asti joraamisineen elävästi heidän mieleensä.  Mutta puhelin siis osasi vastata kysymykseeni missä olen ja nyt odotan jo kieli pitkällä uutta älypuhelinta, joka osaisi kertoa vastauksen myös jatkokysymykseen ”miksi?”

Mutta ei minun puhelimesta pitänyt kertoa, vaan siitä mitä Oulussa miehen siskon ja miehensä keltaisessa talossa tapahtui. Tuttuun tapaan väkeä tuli ja meni ja ruokaa laitettiin ja syötiin ja viimeisenä iltana oikein isolla kauhalla: ystävätär valmisti avokadopastaa, miehen siskon esikoispojan perhe spaghetti bolognesea, toisen pojan perhe panosti ihaniin salaatteihin ja minä osallistuin ripustelemalla värikkäitä viirejä puutarhaan ja kasaamalla ja koristelemalla valmiin Pirkka-kakkupohjan runsain höystein (persikkaa, banaania, lemon curdia, mansikoita ja viinirypäleitä ja päälle runsaasti kermaa, lisää mansikoita ja viinirypäleitä ja raastettua Fazerinaa). Katsottiin porukalla ”Siltaa” kauhean älämölön säestyksellä ja minä tein sen minkä olin aikonutkin: poistin miehen viitisenkymmentä vuotta sitten äitinsä viinikarahviin tunkemat leegopalat kannusta. Voi sitä iloa kun mies sai palikat viimein käteensä! Ja voi sitä hämmennystä minkä helisemätön kannu miehen siskon lapsissa herätti! Yksi ei suorastaan kestänyt  ollenkaan, vaan survoi palikat valtavassa tunnekuohussa takaisin, jolloin otin karahvin taas tyynesti syliini ja poistin palikat näytöstyyliin uudestaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut niin tyytyväinen itseeni ja sataprosenttisen varma siitä, että tämän minä hoidan vaikka henki menisi. Vain yhtä asiaa kadun: sitä etten ottanut viereeni avustajaa, joka olisi pidellyt metalliastiaa jonne olisin saanut pudottaa palikat pihdeistäni (niillä ne irtosivat leikiten)ja ne olisivat kilahtaneet sillä tavalla kuin lääkärien ihmisistä poistamat luodit  elokuvissa.

Oulussa oli tällä kertaa aika kylmä. Jopa Oulujoki tuntui lämpimältä ulkoilmaan verrattuna, mutta siitä huolimatta puutarha kukoisti ja ulkoillakin saattoi.

Mies yhytti vanhoja koulukavereitaan pelaamaan ”kahta kosketusta”, joka on joku pirullisen kiero versio jalkapallosta ja joka saa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat miehet ja jopa nuoret salskeat osallistujat huonoon kuntoon moneksi päiväksi mutta on kuulemma sen väärti. Minä opin miehen siskon nuorimmalta tyttäreltä uuden käyttökelpoisen sanan: ISMO! Se on lyhenne ja tarkoittaa: ”Ihan sama mulle. Oikeesti!” Teini-intonaatio on tärkeä sitä lausuttaessa.

Kaikki hauskuus loppuu kuitenkin aikanaan (ja kuten sain huomata, korvautuu pian uusilla hauskuuksilla!) ja minunkin oli aika palata takaisin lelukauppahommiin. Työt kuitenkin keskeytyivät, kun pomon tyttäret halusivat tarjota minulle aamiaisen kotonaan ja mikä muu siinä sitten auttoi kuin minun istua chillailemassa heidän parvekkeellaan samettisen sileästä smoothiesta ja tyttöjen leipomuksista nauttien sillä välin kun tyttöjen äiti huhki puodissa tiskin takana. Perheen koiralla oli uusi, keltainen hupullinen sadetakki. 

 

Illalla käytiin miehen kanssa vielä katsomassa korkeita laivoja, mutta kavahdimme samalla asialla ollutta ihmismassaa ja luikimme vähin äänin Bulevardin ja Albertinkadun kautta  takaisin kotiin.

 

Joan Armatrading: Drop the Pilot: http://www.youtube.com/watch?v=ifARMmcqhD8