Ah onnea, en ole
joutunut puhumaan koko päivänä kuin muutaman sanan! Sen sijaan olen
kuljeskellut pitkin kaupunkia ja ollut kaikessa rauhassa kotona. Olimme yökylässä Vallilassa ja mies jäi sinne
vielä kun minä lähdin viettämään omaa päivääni. Kuljin Kallion katuja ja
ihastelin heräävää vihreyttä ja äitienpäiväaamun uinuvaa rauhaa.
Kaikki paikat
olivat kiinni, paitsi räikein ikkunatarroin somistetut eksoottiset ”massage”- liikkeet,
joiden ovet olivat oikein kutsuvasti AMMOLLAAN.
Kävelin rantaa pitkin Kaivopuistoon
ja poikkesin tietysti myös Kanuunaan
josta löysin uudet, käyttämättömät mustat juoksutrikoot ja pinkit
juoksushortsit, ilmeisesti maailmankaikkeus haluaa tukea liikuntaharrastustani,
ja sieltä Korkeavuorenkatua pitkin kotiin, jossa tein itselleni lounaan
(broileria ja kaalisalaattia ja jälkiruuaksi vaniljarahkaa ja mansikoita) jonka
söin nojatuolissa samalla kun luin Julia Cameronin ”Finding Water – The Art of
Perseverance”-kirjaa, jossa Juliakin kipuilee olemisensa ja kirjoittamisensa kanssa.
Lelukaupan asiakaspalvelu, yltiösosiaalinen
mies jonka mukana tulee pakostakin seuraelämää enemmän kuin
ikimaailmassa itse itselleni järjestäisin (mistä olen kyllä kiitollinenkin!), opettaminen ja vapaaehtoistyö vievät
aika ajoin (lue: tämän tästä) kaltaiseni
sisäänpäin suuntautuneen ihmisen tilaan, jossa omaa tyhjää aikaa on raivattava
hinnalla millä hyvänsä, muuten iskee hulluus tai syvä uupumus tai molemmat,
eikä tämä ole liioittelua eikä vitsi. Enkä minä ole mitenkään poikkeuksellisen väsynyt tai poissa tasapainosta. Enimmäkseen olen loistavalla tuulella. Mutta tämmöisiä me introvertit olemme.
Minulle sisäinen
maailmani on aina ollut todellisempi ja kiinnostavampi kuin ulkoinen,
jossa siinäkin on tosin paljon kiintoisaa ja houkuttavaa, kuten vaikka avaruus,
luonto, kirjat ja Eduskunnan kyselytunti. Ja Solsidan! En ole ikinä oikein
voinut tajuta, että on olemassa ihmisiä, jotka aidosti jaksavat olla muiden seurassa tauotta
vaikka kuinka kauan, vaikka monta vuotta
karkaamatta välillä johonkin luolaan olemaan yksin (äidit ovat totisesti kukkansa ja kakkunsa ansainneet!), tai ihmisiä, jotka puhuvat koko
ajan ihan mistä vain, ikään kuin vuodattavat jatkuvana virtana ulos kaiken
mitä heidän päässään risteilee. Sellaisia tyttöjä oli paljon yläasteella ja lukiossa ja ihmettelin aina että mistä tuota juttua oikein riittää ja miten he jaksavat selittää koko ajan! Minulle se vastaisi suunnilleen tilaa, jossa minulla olisi iso reikä ihossa ja vuotaisin hiljalleen kuiviin
ja ennen pitkää lyyhistyisin voimattomana maahan. (Toisaalta ymmärrän erittäin hyvin ihmisiä,
jotka kirjoittavat ylös
sensuroimatta kaiken mitä heidän päässään
risteilee ja kyllä minuunkin joskus iskee halu ja tarve lörpötellä, mutta en yleensä jaksa ylläpitää sitä muutamaa minuuttia kauempaa.) Ei minulla ole varsinaisesti mitään ihmisiä vastaan, tunnen
monia aivan hurmaaviakin, minä vain väsyn heistä ja latautuakseni tarvitsen
paljon omaa aikaa hiljaisuudessa. Onneksi mies tajuaa sen joten kuten, tai on
ainakin joutunut oppimaan miten hankalaksi kaikki käy, jos minua ei jätä
välillä rauhaan ja hän huomautteleekin usein miten törkeän onnelliselta näytän
aina kun hän on lähdössä POIS kotoa.
Joskus ajattelin, että mahdanko sittenkään olla pesunkestävä introvertti tai olenko kenties jonkinlainen kaappi-introvertti,
kun osaan kuitenkin tarpeen tullen antaa itsestäni melkoisen sanavalmiin ja sosiaalisen
ja juhlia rakastavankin kuvan, mutta kyllä jokainen minut lähemmin tunteva
tietää, että kohtaamiset ulkomaailman kanssa ovat aina pienen pinnistelyn ja harjoittelun tulosta ja
vaativat vastapainokseen pitkät pätkät omaa rauhaa. Olen herkkä äänille, mutta en erityisen herkkä ihmisten mielipiteille. En
vastaa puhelimeen jos en tunne soittajaa (enkä aina vaikka tuntisinkin), en
vastaa ovisummeriin jos en odota ketään kylään (alkuaikoina joskus vastasin ja
silloin siellä useinkin huhuili joku humalainen joka halusi tietää miten Suomi
pärjäsi Euroviisuissa tai vastaavaa), soittelen ani harvoin oma aloitteisesti kenellekään,
small talk vie minusta kaikki mehut, ryhmätyöt ja palaverit ovat minusta suurelta osin ajan
haaskaamista. Kompromissiratkaisut ovat mielestäni järjetön ratkaisu, joka jättää kaikki tyytymättömiksi. Luontaisin tapani kommunikoida on lähettää tekstiviesti. Kammoan
facebookia, pelkkä sana "verkostoituminen" nostaa adrenaliinitasoni huippulukemiin, mutta kuitenkin tykkään kovasti kirjoittaa tätä blogia. Ja yllätys, yllätys, minusta
on ihanaa antaa lahjoja!
No, tämä nyt vain
tiedoksi niille jotka eivät vielä tätä minusta tienneet ja ovat ehkä joskus ihmetelleet, että miksi tuo on tuollainen. Ja pohjustukseksi
sille, että olen lähdössä pariksi viikoksi mökille olemaan omassa rauhassani ilman nettiä enkä
näin ollen tule päivittämään blogiani vähään aikaan. Mutta voitte olla varmoja, että minulla on
kaikki mitä mainioimmin ja voisin tehdä kuten Mark Levengoodin äiti konsanaan, kun hän lähti kuudeksi viikoksi lomalle Maltalle ja lähetti sieltä perheelleen kortin: "Täällä on ihanaa! Minulla ei ole ikävä ketään teistä!" Mutta en tee sitä. Olenhan poissa vain pari viikkoa. Sitä paitsi olen huono lähettelemään kortteja. Ja mistä sitä tietää, voi minulle vaikka tullakin ikävä!
Notting Hill: When you say nothing at all: http://www.youtube.com/watch?v=stUuxTaihNQ&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti