Kuningatar

Asiat menevät jokseenkin samaan tapaan kuin viimeksikin kun vaivauduin linjoille. Kuntopyörää ja Greyn Anatomiaa, jonka seurauksena hikeä ja pyykkiä, mutta myös vertynyt olo ja hyvä omatunto, että hoitaa tulevaa, mahtavaa juoksukuntoaan edes jotenkin (vaikka ei suostukaan liukastelemaan ulos ja kuntosalihankekin on haudattu vähin äänin).  Lukemista  (Anthony de Mellon ”Rakkauden tie”, Niina-Matilda Kuusiston ”Johdatuksessa”, seuraavaksi ehkä Liza Marklundin kolumnikokoelma ”Nya röster sjunger samma sånger”. Se ”Petite Angalaise ei kestänyt viittä sivua pidempään, tai oikeammin, minä en kestänyt sitä). Lelukauppaa. Kirjoittamista. Mutta jotain uuttakin! Meillä on iso löhötuoli, jonka saa justeerattua miltei makuuasentoon. Olen ottanut tavakseni hiippailla siihen täkkeineni aamuyöstä kylpemään kirkkaassa kuunvalossa. Ja herännyt joka aamu siihen, kun mies on koskettanut olkapäätäni ja kysynyt, että mitä ihmettä?! Nyt toivon, että viikonlopun täysikuun aikaan on pilvetöntä, että saan kylpeä ihan täysillä. Siitä tulee jotenkin salaperäisellä tavalla kohottunut olo! (Ja keittiössäkin on kokeiltu: valmistettu suuri kulhollinen amerikkalaista kaalisalaattia, coleslaw'ta. Ihan hyvää, mutta tekovaihe sisälsi minun makuuni liikaa ikävää, ei-kuningatarmaista raastamista.)

 

Mutta en minä vain kuukylpyjeni vuoksi itseäni kuningattareksi tunne, vaan äskeisen aamupalani. Tajusin juuri vääntäessäni tuoreelta ananakselta niskat nurin, että tämä on ylellisintä mitä voi olla: lautasellinen tuoreita hedelmiä aamupalaksi (säilykkeitä ei enää tee mieli muutenkaan sen työolokohun vuoksi, mistä kumpusi taas naiivi mutta aito ihmettelyni, että MIKSI IHMISET EIVÄT VOI KOHDELLA TOISIAAN REILUSTI JA NÄTISTI!? Kaikesta saa kärsiä huonoa omaatuntoa tätä nykyä. Hesarissa oli pikku uutinen brittiläisen kansalaisjärjestö Oxfamin raportista, jossa kerrottiin maailman sadan rikkaimman miljardöörin ansainneen viime vuonna yhteensä 188 miljardia  euroa pelkkinä pääomatuloina, ja että näiden sadan rikkaimman vuositulot riittäisivät äärimmäisen köyhyyden poistamiseen koko maailmasta. Miksi ne tyypit eivät pode huonoa omaatuntoa ja pistä rahojaan jakoon? Mitä todellista hyötyä tai riemua kenellekään oikeasti on olla miljardööri? Eikö voisi tyytyä olemaan multimiljonääri? Minusta olisi mahtavaa olla jonain päivänä ehkä tuhansionääri, mutta todennäköisempää on yltää satanääriksi mikä sekin on ihan hienoa, kun tietää kymppinäärinkin elämän voivan olla ihan mukavaa ja antoisaa. Lehdissä oli tietysti paljon nettikommentointia siitä, että kyseinen järjestö on ihan humpuukia ja ties vaikka mitä perusteluita sille miksi asioille ei muka voi tehdä mitään. Minä en ehkä ymmärrä rahan liikkeitä enkä jaksa kauheasti niistä kiinnostuakaan, mutta minusta se, että puolet maailmasta kärsii siitä, että heillä on liian vähän ja toinen puoli syö ja kuluttaa itsensä sairaiksi on aivan käsittämätöntä ja vielä käsittämättömämpää on se, ettei siihen muka saada mitään rotia.)

Mutta ei minun ollut tarkoitus lähteä tänään tälle tielle, vaan pitää kiinni kuningatarmaisesta olostani (ja tiarastani!) ja hehkuttaa miten pienestä kuninkaallinen olo voikaan olla kiinni: pari kynttilää, aamukirjoitusverstas, aamutakki ja villasukat, kuppi miehen keittämää hyvää kahvia  ja lautasellinen tuoreita hedelmiä. Ja sitten loppupäivä suopeaa hymyä ja nyökkäilyä oikealle ja vasemmalle...
 

Martina Mc Bride:  Anyway: http://www.youtube.com/watch?v=6uLtyzRgmyI