Sontakuorma ja superkuu

Siltä varalta, että olette ihmetelleet miksen ole kirjoittanut mitään aikoihin: olen ollut mökillä. Linnunlaulukonsertissa. Nukkunut saunamökissä, sytytellyt tulia, katsellut miten aurinko laskee, juonut kahvia aitan rappusilla ja muutenkin tehnyt sitä mitä yleensä, eli lukenut Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa (se luetaan mökillä aina aivan ensimmäiseksi keväällä, sillä myös Eevan päiväkirja alkaa keväästä ja maalle pääsyn odotuksesta ja siitä otetaan aina mallia kesäisiin Eeva Kilpi-leikkeihin, joita ovat mm. nokkosten kerääminen ja niiden valmistaminen keitoksi, sekä loppukesän ”Viimeinen yllätysateria” jota varten porstuan kaapin perälle pitää jo hyvissä ajoin piilottaa lihapullasäilyketölkki, pullo keskiolutta ja iso sipuli. Sitten ne ”löydetään” juuri ennen kuin ollaan palaamassa kaupunkiin ja luullaan ettei ole juuri mitään syötävää ja sitten ne syödään, tullaan täyteen ja ollaan tyytyväisiä. Olen ostanut säilykepurkin jo valmiiksi Helsinkiin, jossa mies äkkäsi sen kaapista ja nyrpisteli nokkaansa, että sinäkö nämä olet ostanut ja että nämähän ovat ihan kauheita). Mutta tämän lisäksi osakseni koitui vielä aivan uskomaton onnenpotku: sain pihaan peräkärryllisen hevosenlantaa! Isä ja Erkki-setä hakivat sen jostain hevostilalta, parasta palanutta, hajutonta sorttia. Isä lunasti kakkakasan omakseni pullollisella Koskenkorvaa, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Tai no, sanotaan nyt ainakin kesäkuuhun asti.  Joten olen viime päivät kiskonut hevosenlantaa pulkassa pitkin pihaa ja ollut onneni kukkuloilla ja kertonut jokaiselle joka on jotenkin lähestynyt minua puhelimitse tai muuten, että vedän täällä hevosenlantaa pulkalla pihassa! Harva siitä suoraan sanottuna yhtä innoissaan on ollut kuin minä itse. Pikkusisko tuhahti puhelimeen, että miten ihmeessä sinä viitsit? ja isoveli vastasi pitkään ja intoilevaan sonta-aiheiseen tekstiviestiini asiallisen viileästi kahdella sanalla: ”Entä hajuhaitat?”. Mutta kuten sanottua, sonta on priimatavaraa eikä haise yhtään millekään, että revi, isoveli, siitä!

Ja sitten tuli vielä se superkuu! Ja kirkas taivas, joka salli minun seurata kuinka se nousi metsän rajan takaa kuin valtava oranssi appelsiini  (30% tavallista kirkkaampana ja 14% tavallista suurempana, tai parasta lisätä vielä, että noin ja jopa prosenttilukujen yhteyteen, olen kuullut huhua, että joku insinöörikin lukee silloin tällöin tätä blogia ja insinöörit ovat aina tunnetusti niuhoja prosenttien sun muiden suhteen ja pillastuvat pienestäkin epätarkkuudesta) ja nousi ja vaaleni ja oli aivan tajuton näky ja minä ajattelin, että tämän onnellisempi en voisi olla, vaikka minulla olisi tosi tosi tosi tosi hieno ura tai tosi tosi tosi tosi tosi paljon rahaa. Paljon mieluummin minä vedän hevosenkakkaa pulkassa pitkin puutarhaani ja mietin että olen tämän ajatuksen kanssa joko tosi tosi tosi tosi väärässä tai sitten tosi tosi tosi tosi oikeassa ja mieleeni tuli se Aale Tynnin runo ”Herra Seguinin vuohi”, joka aina itkettää minua ihan kuin Taiskan ”Haltin häätkin”.  Laitan runon tähän loppuun ja  alan laatia nuorisolle koetta huomiseksi. Olkaatten hyvät, tässä se tulee:

Herra Seguinin vuohi  (Aale Tynni)

Ei juuri rohkeutta

voi vuohet ymmärtää,

ne vapisevat sutta

joka voittajaksi jää.

Vain herra Seguinin vuohi

ei sutta vavissut,

koko yön on tanassa sarvin

se puolustautunut.

Susi hyökkäsi pitkin yötä,

oli pitkä, pitkä yö,

ja se tiesi: aamun tullen

susi kuitenkin sen syö.

Oi herra Seguinin vuohi,

susi vaikka voittikin,

hyvin puolustauduit sentään

sinä sarvin pienoisin.

Pidit kiinni elämästä,

oli tanassa pieni pää –

mutta mitään eivät tästä

voi vuohet ymmärtää.

Anna Puu: Sinä olet minä: http://www.youtube.com/watch?v=rR_L3KTTbWs