Minulla oli eilen vapaapäivä. Aloitimme miehen kanssa aamun englantilaisella aamupalalla ja katselemalla YouTubesta miehen lempikappaleita. Katsoimme muun muassa Juicen ja Mikko Alatalon viimeistä konserttia. Viidennentoista yön aikana Juice pyyhkäisi poskeltaan kyyneleen.
- Pari viikkoa tuon jälkeen hän oli jo kuollut, mies sanoi.
Lähdimme ulos nauttimaan hienosta pakkaspäivästä. Pakkasin reppuuni kaakaota termospullossa. Mies haki Forumin Alkosta pienen pullon brandya terästykseksi. Matkalla Talvipuutarhaan kyselimme toisiltamme kaikenlaista.
- Arvaa mikä yhdistää mua ja Jack Nicholsonia?
- Sama syntymäpäivä?
- Ei. Sekin on ollut töissä lelukaupassa.
- Missä suomalaisessa kappaleessa mainitaan kaakao?
- Varmaan monessakin...
- No sano yksi.
- Ööööö, ei tule mieleen...
- Tuomari Nurmion Maailmanpyörä palaa.
- Jaa.
 |
Talvipuutarhassa oli hääpari kuvattavana. Valtasimme pöytäryhmän nurkasta ja tuijotimme häpeilemättä. Ryhdyimme kaakaoimaan. Koska miehen terästetty kaakao kesti kauemmin nauttia kuin omani, sanoin lähteväni katsomaan karppeja. Minuutin kuluttua mies hilautui kylkeeni ja näytti ihan erilaiselta kuin hetki sitten. Hän löi eteeni puhelimensa, jossa oli viesti Arskalta, (joka ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille). Siinä luki, että Vilho (joka ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille) oli kuollut aamulla. Ei sen pitänyt olla yllätys, mutta silti se oli. Vilho sairasti eturauhassyöpää. Sen toteaminen kesti aikansa, sillä pitkään oireet pantiin rankan fyysisen työn teatterin lavastusten parissa piikkiin. Kun syy sitten selvisi, lääkäri sanoi, että et sinä tähän kuole. Mutta eilen aamulla Vilho kuoli kumminkin ja juuri siihen.
Vilho, joka rakasti Skotlantia ja osasi puhua gaelia (tai mistä minä tiedän, vakuuttavalta se ainakin kuulosti). Vilho, joka oli ollut jo koulussa hyvä englannissa ja kirjoittanut sen yo-kokeissa "vuosikurssinsa kolmanneksi parhaana", kuten tilastoja rakastava mies muistaa. (Hänen toinen ystävänsä oli ollut toiseksi paras ja hänestä tulikin kääntäjä. "Kuka oli paras?" erehdyin kerran kysymään. "Jaakko Hämeen-Anttila". Niinpä tietysti.) Vilho, joka oli nuorena hyvä pelaamaan jääkiekkoa ja ehti aina riisua silmälasit käteensä suojaan ennen kuin taklasi vastustajaa. Vilho, jota meidän oli määrä mennä katsomaan pääsiäisenä. Junaliput ovat tuossa pöydällä.
Vilho, joka rakasti Skotlantia ja osasi puhua gaelia (tai mistä minä tiedän, vakuuttavalta se ainakin kuulosti). Vilho, joka oli ollut jo koulussa hyvä englannissa ja kirjoittanut sen yo-kokeissa "vuosikurssinsa kolmanneksi parhaana", kuten tilastoja rakastava mies muistaa. (Hänen toinen ystävänsä oli ollut toiseksi paras ja hänestä tulikin kääntäjä. "Kuka oli paras?" erehdyin kerran kysymään. "Jaakko Hämeen-Anttila". Niinpä tietysti.) Vilho, joka oli nuorena hyvä pelaamaan jääkiekkoa ja ehti aina riisua silmälasit käteensä suojaan ennen kuin taklasi vastustajaa. Vilho, jota meidän oli määrä mennä katsomaan pääsiäisenä. Junaliput ovat tuossa pöydällä.
- Mä tiesin, mies sanoi jälkiviisaana. Tai mun olisi pitänyt tietää silloin kun mä sanoin että pääsiäisenä ja Vilho sanoi että silloinko vasta, mutta sitten se sanoi, että se onkin tosi hyvä. Mutta ei se ollut. Me myöhästyttiin. Pahasti.
Tekstiviestit alkoivat laulaa. Miehen sisko laittoi kuvan kallasta. Minä vastasin kuvalla esikoista. Mies kaatoi loput brandystään termospullon korkkiin ja nosti maljan Vilholle.
Mietin, miten Hude (se ei tietenkään ole hänen oikea nimensä, paitsi meille) jaksaa. Vilho oli sanonut hiljattain miehelle, että parasta tässä loppuvaiheessa on se, että saa olla kotona ja Huden kanssa. He olivat olleet yhdessä iät ja ajat. Kerran Hude oli lähettänyt tutun taksikuskin hakemaan miestään kaupungilta, jossa hän oli ollut juopottelemassa ystävänsä, sanotaan vaikka Korhosen (tämä ei takuulla ole hänen oikea nimensä, edes meille, koska mies ei muista eikä tunne kyseistä tyyppiä, mutta juttu on hauska) kanssa. Taksikuski oli yhyttänyt kaksikon jossain sillalla ja rullannut ikkunan auki. "Minulla olisi sellainen viesti välitettävänä, että Rosendahl kyytiin ja Korhonen voi painua vittuun".
Viime kesänä näimme Vilhon ja Huden miehen siskon luona Myllyojalla.
- Sinähän näytät hyvinvoivalta, sanoin. Onko se totta vai pelkkää pintaa?.
- Pelkkää pintaa, Vilho sanoi.
Itkimme vähän Talvipuutarhan nurkkapöydässä. Toinenkin morsian ilmestyi kuvattavaksi.
- Onko tuo mennyt naimisiin itsensä kanssa, kun sulhasta ei näy mailla halmeilla, ihmettelin.
Kävelimme Töölönlahtea jäätä pitkin kotia kohti.
-Mitä jos Vilho syntyisikin uudelleen? Vaikka joutseneksi?, mies tuumi.
- Ai jo näin pian?, minä emmin.
- Miksei muka?
Jää narahteli. Minä hermostuin ja halusin kiristää tahtia.
Mies halusi mennä vielä U. Kalevaan oluelle. Lupasin tarjota.
- Kahvi ja olut, kiitos. sanoin baarimikolle.
- Minun ystäväni kuoli tänä aamuna, mies sanoi.
- Otan osaa, sanoi baarimikko.
Menimme istumaan.
- Hirviää musiikkia, mies jupisi. Baarimikko vaihtoi Leevi and the Leavingsiin.
Muita kuulumisia. Olemme nauttineet talvikeleistä. Kävimme jopa uimassa Helsinki Sea Poolilla. Allas oli ihana, mutta pukuhuoneessa oli melkoiset pylly-vasten-pyllyä- karkelot. Turhan ahdasta minun makuuni. Ulkopuolella joku tyttö istui bikineissään pakkasessa aurinkotuolissa.
Tukholmanystävä nimitti minua taannoin "Palatsikissaksi" mukavuudenhaluni vuoksi. Ja sitten sainkin sellaisen uudesta keräilysarjasta lelukaupassa. Se on näköjään kohtaloni. Olkoon toteemieläimeni yksisarvisen ohella.
PS. Vilhon viimeinen facebook-päivitys koski unta, jonka hän oli nähnyt. Siinä hänet oli värvätty bussikuskiksi Edinburghiin ja kun hän oli empinyt osaako vaihtaa vaihteita ja pysähtyä oikeilla pysäkeillä, hänelle oli vakuutettu, että kaikki menee hienosti.
The Pogues: If I Should Fall from the Grace with God: https://youtu.be/B4v6aNjGFFk
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti