Taas on ollut ystävyyden
juhlaa kun kirjapiiri kokoontui eilen pitkän tauon jälkeen Rakel Liehun
”Helenen” tiimoilta. Kirja piti käsitellä jo keväällä, mutta sitten tuli
kaikenlaista hässäkkää ja kesä ja tapaaminen siirtyi syksyyn asti. Sen
seurauksena juuri kukaan ei muistanut kauheasti yksityiskohtia kirjasta. Mutta ei se
haitannut, tärkeintä oli seura ja lisäksi pöydässä oli kaikkea hyvää syötävää: täytettyjä paprikoita ja erilaisissa marinadeissa muhineita
oliiveja, leikkeleitä, salaattia, juustoja
ja leipää ja suklaalla päällystettyjä manteleita ja lusikkaleipiä ja
suussasulavaa baklavaa ja pieni suklaakakku, sillä miehen siskolla oli
hiljattain ollut syntymäpäivä. Hän on syntynyt samana päivänä kuin Äiti Amma ja
Outi Heiskanen!
Juttu kulki entiseen malliin ja kädet huiskivat ja viinit läikkyivät laseista pitkin pöytiä ja nauru raikui. Miehen sisko kertoi hauskan jutun muutaman vuoden takaisesta hiihtoretkestään Seurasaareen. Hänellä oli ollut päässään poikansa tekemä punainen pipo ja kun hän oli istahtanut Seurasaaressa vähän huilaamaan, joku turisti oli tullut kysymään, että ”Anteeksi, mutta oletteko te rekvisiittaa?” ajatellen kai miehen siskon esittävän tonttua ja miehen sisko oli vastannut siihen asiallisesti, että ”Ei ei, olen ihan tavallinen hiihtäjä...” Päätimme teettää rintanappeja, joihin tulee teksti ”Olen rekvisiittaa”. Sehän olisi aivan mahtava keino vapautua kaikesta vaivalloisesta osallistumisesta ja pinnistelystä! Opettaja voisi kiinnittää sen rintapieleensä ja istuskella rauhassa luokan edessä opettajanpöydän takana. Lentoemäntä voisi kävellä edes takaisin koneen käytävällä ja hymyillä, mutta olla kuuro asiakkaiden vaatimuksille. Sihteeri voisi istuskella koneensa takana raukeassa joutilaisuudessa.
Yksi
kirjapiirin entinen lentoemäntä kertoi pitäneensä yhteen aikaan lennoilla
rintamerkkiä, jossa luki ”Don’t rush me, I’m making mistakes as fast as I can!”
ja varsinkin japanilaisia turisteja se oli huvittanut kovasti, mutta sitten
tosikko esimies oli komentanut ottamaan sen pois.
Rakas ystäväni Turusta
soitti myös ja saimme jutella pitkästä aikaa kauan ja rauhassa. Juttelemme nykyään aivan liian harvoin. Joskus
otamme pikaisen hätäpuhelun, jonka alkuun ilmoitetaan vain, että oli ihan pakko
kuulla toisen ääni ja vaihdetaan pari sanaa pahimpaan ikävään, suljetaan
puhelin ja nilkutetaan eteenpäin. On niin vaikeaa löytää rauhallista väliä
kahden pienen lapsen kanssa. Hänkin tunsi kuulemma olevansa kuin lentoemäntä,
joka työskentelee yksin koneessa jossa joku tappelee ja öykkäröi, toinen
oksentaa, kolmas haluaa kahvia ja neljäs ostaa hajuvettä. Paitsi että hänen lennollaan halutaan maitoa, puhdas vaippa, nuttura tukkaan (tyttären uusin villitys) ja lastenohjelmaa televisiosta. Mutta meillä on
suunnitelma: kun hänen lapsensa ovat kasvaneet vähän isommiksi, matkustamme
kahdestaan Venetsiaan ja juttelemme siellä niin pitkään kuin huvittaa ja
muistelemme tätä vaihetta, joka tuntuu nyt aivan loputtomalta, mutta
onkin yhtäkkiä mennyt tosi nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti