Madame Meduusa kuntoilee

 

Kuntoilukärpänen on toden totta päässyt näykkäisemään minua oikein kunnolla ja hyvä niin! Tänään heräsin jo viideltä kirjoittamaan aamusivujani ja leipomaan sämpylöitä ja kun mies heräili seitsemän kieppeillä tein jo lähtöä lenkille. Hän varmisti, että tiedostanhan varmasti itsekin käyväni kauheilla kierroksilla ja vastasin, että juu juu. Se kävi selväksi jo siinä vaiheessa kun sämpylätaikina oli kohoamassa. Sen oli määrä kohota puoli tuntia ja sen ajan ajattelin lukea kirjaa. Aikani luettuani arvioin, että nyt on varmasti puoli tuntia kulunut, mutta kun tarkistin kellosta, aikaa olikin kulunut vasta viisi minuuttia. Viisi!

Aika on muutenkin niin kummallinen juttu. Siitä on nyt puolisen vuotta, kun istuimme Bruuverissa ystävien kanssa vaihtamassa onnen appelsiineja ja kirjaamassa toiveitamme ja odotuksiamme ylös ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan vasta äsken. Toisaalta minuuttikin saattaa tuntua ikuisuudelta (erityisesti hölkätessä). Ja sitten taas viisi vuotta voi tuntua vielä lyhyemmältä kuin se puoli vuotta. Mystistä. Muistin, että siellä Bruuverissa toivoin viettäväni paljon aikaa meren rannalla ja voivani käyskennellä rantaviivan tuntumassa. Tietysti ajattelin jotain piiiitkäää rantaa jossain lomaparatiisissa kaukana kaukana, mutta vaikka en olekaan matkustamassa rantalomalle, toiveeni rantakäyskentelyistä ovat toteutuneet ihan puolivahingossa.  Mahtavinta ulkoillessa on se, kun osuu paikkaan jossa ei ole juuri muita. Viikonloppuaamut sopivat tähän mitä parhaiten. Silloin minussa herää ahneus ja ajattelen aina, että tämä kaikki on MINUN. Kaivopuisto: minun. Hietaniemen haustausmaan suihkulähde: minun.  Hietsun ranta: minun minun minun! Eiran kaunis kukkapuisto: yksinomaan minun. Eteläranta: minun. Kasarmikatu: minun. Jne. jne. jne. Joskus kyllä sattuu, että näkee jotain sellaista, jonka haluaisi heti jakaa jonkun kanssa ja silloin soisi kernaasti jonkun olevan lähistöllä. Niin kävi eilen Hietsun rannassa kun näin meduusan! Ensin kävelin omahyväisesti rantaviivaa(ni) pitkin, mutta sitten silmiini osui ihmeellisen näköinen limaklöntti. Kyykistyin tutkimaan sitä tarkemmin ja huomasin, että niitähän on koko ranta täynnä! Spontaani reaktioni oli tietysti huutaa, että hei tulkaa äkkiä katsomaan, täällä on MEDUUSOJA, mutta ketään ei näkynyt mailla halmeilla. Onneksi oli kamera mukana. Ja kun puhelin hetkeä myöhemmin soi ja siellä oli suhteellisen vieras ihminen joka soitti työasioista, en malttanut olla kertomatta hänellekin, että näin juuri meduusan johon hän neuvoi äidillisesti, että älä vain koske siihen, se voi olla myrkyllinen.

Mutta takaisin kuntoiluun, tai suorastaan urheiluun! Tuntuu, että nyt kun olen otollisessa tilassa,  saan virikettä ja kimmoketta vähän joka suunnalta. Ensin tuli tietysti se Suurin Pudottaja, jonka Suurin Opetus oli se, että itseltään voi kyllä vaatia aika paljonkin ja että tuloksia varten pitää nähdä vaivaa ja hikoilla. Oma ohjenuorani liikunnassa on tähän asti ollut lähinnä hentomielinen  ”kunhan en vain rasittuisi liikaa”  ja jos joku on tuntunut epämukavalta, olen lopettanut heti. Miksikö? No, siksi että olen voinut. Olen vähän kuin sellainen käänteinen vuorikiipeilijä/seikkailija. Tiedättehän tyypin? Jos häneltä kysytään, että miksi kiipesit vuorelle, hän vastaa: Koska se oli siinä! Jos minulta kysytään miksen kiivennyt vuorelle, vaikka oli tilaisuus,   vastaan että koska ei ollut pakko. Mutta Suurimman Pudottajan neljä parasta suoriutuivat herranen aika sentään kokonaisesta maratonista, ja se pistää miettimään.

Lisäksi paljastui että suursuosikkini, Martina Haagkin on juossut maratonin ja on kirjoittanut harjoittelustaan kirjan ”Heja heja!”, joka onkin jo tulossa tyköni Adlibriksesta ja hänen juoksumottonsa on simppelisti, että ”Jalka ylös, jalka alas, jalka ylös, jalka alas”.  Hän kertoi ensimmäisen läpimurtonsa tapahtuneen, kun hän jaksoi juosta 12 minuuttia yhteen menoon. Siihen minäkin pystyn. Juuri ja juuri. Ja jostainhan sitä on alettava.

 

Sen jälkeen luin vielä haastattelun Ringa Roposta, joka tekee kovasti työtä vammaisurheilun puolesta ja  joka kritisoi nykyisiä naispituushyppääjiä puutteellisesta pakaratreenistä sanomalla että ”tytöillä on selvästi löysää” ja kertoo että eräässä kilpailussa hän kovisteli tyttöjä, että  hän ei mitään mitaleita tule ojentelemaan jollei kuusi metriä mene rikki, vaan nakkelee ne kentälle suoraan katsomosta. Itse hän hyppäsi aikoinaan 685. Myös Suurimman Pudottajan treenarit olivat aivan armottomia. Joka ikinen farmilainenhan siellä tuhersi itkua jossain vaiheessa. Mutta mikä tulos!

 Ja vielä mitaleista puheen ollen: yksi viikon kohokohtia oli, kun olin ystävättären kanssa kuuntelemassa ravintoaiheista luentoa ja siellä oli yllätysvieraina Olympiapronssia purjehtineet Suomitytöt ja he laittoivat mitalinsa kiertämään ja sain ihastella sitä ihan läheltä  (oooo miten hieno!) ja pitää sitä kädessä (ooooo miten painava!). Martina Haag perusti sisarensa ja ystävättärensä kanssa oman juoksujoukkueen ja he hankkivat itse omia pokaaleita joita he sitten verisesti toisiaan vastaan kisaten tavoittelivat. Mahtava idea!

 

Dixie Chicks: Some Days You Gotta Dance: http://www.youtube.com/watch?feature=endscreen&v=2aTCKIUa7UM&NR=1