Ruoholahden kevät

 

Eilen oli ihan kummallinen päivä. Meiltä menivät vessasta kertarytinällä kaikki valot, loisteputki ja kattolamppu eikä siinä sitten muu auttanut kuin mennä Claes Ohlssonille ostelemaan ja mies vielä uudemmankin kerran siskonsa pojan varmistettua, että tajusimmehan varmasti ostaa  samalla myös sen sytyttimen siihen loisteputkeen johon me olimme ihan että "What the *#c%!?" Siis pitäisikö tuollaiset asiat muka tietää automaattisesti?  Isolla Roballa yleensä säyseinä ulkoilevat koirat rähisivät ja ulvoivat ja yrittivät toistensa kimppuun ja kotona mies, joka ei yleensä huomaa mitään (tänäkin aamuna kun huomautin että ai sinä otit minun pyyhkeeni, hän oli ihan hölmistynyt että mistä sen muka näkee ja minä sanoin että sinun on beige-vaaleansininen ja minun beige-vaaleanpunainen johon hän ihmetteli aivan epäuskoisena että onko noin?! Pyyhkeet ovat olleet pesuja vaille (kauheaa, siis ei tietenkään pesemäTTÄ, vaan aina silloin kun eivät ole olleet pesussa) päivittäisessä käytössä nelisen vuotta) sanoi, että hänestä ylläni oleva paita on kummallinen, ihan kuin jonkun joukkueen pelipaita mutta omituisen kiiluva johon minä sanoin viileästi, että ”ihan sama”. Yöllä en saanut unta (ei se tosin muotipoliisiksi heittäytyneen miehen kommentista johtunut) joten luin nojatuolissa otsalampun valossa loppuun Groucho Marxin omaelämäkerran.

Mutta tänään on ollut toista! Kävelin Ruoholahteen, joka on asuinalueena niin tekemällä tehdyn näköinen kuin olla ja saattaa, mutta jossa ehkä juuri siksi minua liikuttavat niin ne muhkeat krookuskumpareet, joita en missään nimessä halua missata. Pienet piikit pilkistivät jo!  Matkalla poikkesin ostamaan lisää lukemista kierrätyskeskuksesta, sillä en saa näemmä hillityksi itseäni sillä rintamalla yhtään. Mukaan tarttuivat Joel Haahtelan ”Perhoskerääjä” ja Colin Beavanin ”Ekovuosi Manhattanilla” à 1e.

Ruoholahdessa näkee aina ihmeellisiä koira-ihminen- kombinaatioita. Pikkuriikkisiä, usein lastenrattaita työntäviä miniatyyrinaisia,  joilla on remmissä VALTAVA koiranrontti ja vastaavasti valtavia miehenkorstoja, joiden kintereillä sipsuttaa jokin sorsaa pienempi ja sirompi miniatyyrikoira. Olisin voinut juosta, minun olisi pitänyt juosta, moni näytti juoksevan kepein askelin, mutta sen sijaan vedinkin jalkaani raskaat vaelluskengät ja vaelsin Itämerenkadun Hanko Sushiin, josta otin miehelle ja itselleni sushiannokset (kokoa large) mukaan.  Kotimatkalla poikkesin vielä Hietalahdentorin kauppahallissa ihan vain siitä ilosta, että se on olemassa  ja nyt meillä on jälkiruokaakin tiedossa ja odottelen tässä hyväntuulisena miestä saapuvaksi töistä omituisessa kiiluvassa paidassani.

 

Tracey Ullman: Breakaway: http://www.youtube.com/watch?v=_BDLcutLekU