Mato

Mies kysyy kolmatta kertaa olenko jo kirjoittanut madosta, johon vastaan että en (ei kai ketään erityisesti  huvita leveillä, että kotona on loisia?!). Mutta täytyyhän sinun kirjoittaa madosta hän sanoo  (ei täydy, tämä on MINUN blogini) ja kysyy johtuuko se siitä että olen ollut niin väsynyt. No, ei johdu, se johtuu siitä että juttu ei ole mistään kotoisin (ja kuten sanoin, en ole erityisen ylpeä kodissani lymyilevistä loisista), mutta nyt kun tarjolla olisi todella isoja aiheita, Bostonin pommeja, Teksasin räjähdyksiä, muita  räjähdyksiä (joissa kuoli paljon enemmän väkeä kuin Bostonissa kuten Erkki Tuomioja mainitsi haastattelussa ja josta mies sanoi tyytyväisenä, että ”Erkki pääsi näpäyttämään!”, mutta jotka sivuutettiin niin että minäkään en enää muista missä ne tapahtuivat. Afganistanissa? Pakistanissa?) ja sitten vielä sokerina pohjalla Ruotsin aamu-tv:n uutinen, jossa kerrottiin miten mallitoimistot ovat keksineet uuden tavan värvätä malleja listoilleen: he norkoilevat syömishäiriöklinikoiden sisäänkäynnin tuntumassa ja napsivat sivuun klinikalta apua hakevista sairaista tytöistä pisimmät solmiakseen heidän kanssaan mallisopimuksen.  Yhtäkkiä mato alkoikin tuntua ihan kivalta aiheelta, joten tässä tulee.

Eräänä iltana menin vessaan, räpsäytin valot päälle ja huomasin lattialla sukkulamaisen alle sentin pituisen madon (tai toukan, saattoi sillä olla jalatkin, jopa useita jalkapareja) joka alkoi hädissään etsiä vimmatusti piilopaikkaa. Se pyrki kohti poljinroskista, mutta muutti puolivälissä mielensä ja suunnisti kohti vaa’an alustaa mutta muutti taas mielensä ja rynnisti kohti maton hapsuja mutta sitten se katsoi, että tässä on jo tuhraantunut niin paljon aikaa että peli on pelattu ja jähmettyi niska (?) kyyryssä paikoilleen ja pysyi siinä hievahtamatta koko iltatoimieni ajan. Kehuin sitä ja sanoin että fiksu veto, säilyit hengissä ja kun kun tulin vessasta mies kysyi kenelle puhuit ja minä sanoin, että itsekseni vain. Mutta kun mies suunnisti vessaa kohti katsoin asialliseksi varoittaa, että siellä on lattialla mato, älä viitsi tappaa sitä. Ja siellä se on edelleen. Yököttävä juttu, mutta ei läheskään niin yököttävä kuin se, että tahallaan räjäyttää ihmisiä taivaan tuuliin tai yrittää tehdä rahaa sairaalla tytöllä.

Kun maailma näyttää kauheita puoliaan, voi ensiavuksi ostaa kukkia. Ja siemeniä. Niin minä teinkin. Ostin kimpun tuoksuvia freesioita ja niin paljon tyyriitä Lord Nelson siemeniä, että saan myydä monta tuntia veluurieläimiä ja hyrriä ja värityskirjoja päästäkseni taas omilleni. Mutta ainakin se tekee tästäkin päivästä merkityksellisen. Kuten sekin, että herra John Irving on kaupungissa! Aloin sen ihanan kanikirjan jälkeen lukea Irvingin kirjaa ”Leski vuoden verran”, sillä superihanan kirjan jälkeen on aina masentavaa tarttua mihin tahansa romaaniin kun tietää jo etukäteen ettei se millään yllä samaan. Irving yltää sentään aika lähelle.

 

Enya: Only time: http://www.youtube.com/watch?v=RW9JX6961KM