Harjatehtailijan pyhimys

Olen pääsiäisenä matkustellut runsaasti, nimittäin mielikuvituksessani. Fyysisesti en ole käynyt Pohjois-Haagaa pitemmällä, jossa (tai tarkemmin ottaen Lassilassa) meillä oli pääsiäiskemut ystävien luona jotka ruokkivat meitä kevään värisellä ja ihanalla avokadopastalla ja juottivat viinillä ja huvittivat meitä tahtomattaan pälyilemällä huolissaan parvekkeelle, jossa on kuulemma ruvennut vierailemaan törkeä  ja kauhean  pelottava orava (!).

Lisäksi kokeilin isäntäväen lukulaseja ja aloin epäillä että taidan tarvita kohta omat ja sitten innostuimme kuuntelemaan itse kunkin nuoruuden suosikkimusaa niin että kello olikin yhtäkkiä lennähtänyt aamuviiteen ja seuraava päivä menikin sitten köllötellessä ja kirjoja lukiessa. Ja kun pääsin lukemisen makuun, tämäkin päivä on mennyt samoissa merkeissä.

Ensiksi luin Eija Wagerin ”Tupaantuliaiset Italiassa” enkä ole pitkään aikaan nauttinut mistään kirjasta yhtä paljon, joskaan en lakannut hämmästelemästä kirjoitusvirheiden määrää, kirja on sentään Wsoy:n kustantama eikä mikään omakustanne. Kirjassa oli hienoja anekdootteja Eijan talonrakennusurakasta, eläimistä (pupuja, kissoja, koiria, lampaita, aaseja, hevosia ja yksi viiriäinen nimeltään ”Viris”) ja siinä valotettiin hienosti myös sitä miten lukemattomat pyhimykset otettiin huomioon ja kuka oli minkäkin alan suojeluspyhimys ja miten niitä (heitä?) lepyteltiin ja juhlistettiin. Omaksi ykkössuosikikseni nousi heti pyhä Antonius, tulen herra ja sairauksien voittaja, jolla oli seuralaisenaan pieni possu ja pitkä keppi ja josta possunsa ansioista tuli myös hiusharjatehtailijoiden suojeluspyhimys (harjoihin käytettiin sian harjaksia). Tulin taas entistäkin varmemmaksi, että elämästäni puuttuu vielä se vääjäämätön vaihe, jolloin minäkin pukeudun farkkuihin, saappaisiin, ruudullisiin flanellipaitoihin ja toppaliiviin ja ajan varmoin ottein kuraista avolava-autoa, jonka kyydissä on heinäpaaleja tai jyväsäkkejä tai jotain muuta maanläheistä ja olen reipas ja rohkea ja lukuisat eläimeni palvovat minua ja minä puolestani autan niitä synnytyksissä ja lääkitsen niiden haavoja ja raahaan ne vaikka niskassani turvaan jos ne typeryyksissään menevät esimerkiksi putoamaan rotkoon.

Koska Eijan kirja jätti minut vielä Italiannälkäiseksi, ahmaisin päälle Beppe Severgninin ”La Bella Figuran”, mutta ei se lämmittänyt ja ravinnut yhtään samaan malliin, yritti olla liian nokkela ja siksi toisekseen Beppe on Italia-analyysissään kuitenkin itse italialaisena loppupeleissä jäävi. Siksi otin vielä jälkiruuan jälkiruuaksi takuuvarman ja aina vain lumoavan John Berendtin Venetsiaa käsittelevän ”The City of Falling Angelsin” johon en näköjään kyllästy koskaan. Ei ihme, että tarvitsen lukulasit!

 

Oasis: Rocking Chair: http://www.youtube.com/watch?v=8PlwyFmWVp8